Blogini päivitystahdista voi varmaankin jokainen päätellä, etten ole viime aikoina hirveästi löytänyt aikaa kirjoittamiseen. Päivät ovat kiitäneet ohi kuin pikajuna ja jokainen päivä tuntuu jäävän jollain lailla kesken. Pienen kävelemään opettelevan ja maailmaa tutkailevan lapsen kanssa puuhaa olisi vaikka millä mitalla, eikä hereilläoloaika meinaa riittää kaikkeen. Lisäksi olemme koittaneet ottaa kaiken irti Suomea hellineistä lämpöisistä keleistä. Koneen ääreen ei siis kertakaikkiaan ole vain tullut istuttua ihan pidemmäksi aikaa.
Kiireisen arjen lisäksi olen halunnut ihan tietoisestikin pyhittää kuluneen kuukauden A:n kanssa puuhailuun. Minulla on nimittäin enää yksi vapaapäivä ennen opintojeni alkua. Parin viikon ajan tunteeni ovat heitelleet odotusesta ja riemusta suruun ja luopumisen tuskaan. Toisaalta tuntuu aivan kauhealta, etten olekaan enää näkemässä kaikkia A:n touhuja, toisaalta taas tuntuu hyvältä päästä taas tekemään hieman jotain omaa. Opiskeluiden alkaessa en siis niinkään jännitä opintoja, vaan sitä, miten henkisesti raskasta minulle on olla erossa A:sta ja miten A pärjää ilman minua (ensin mainittu lienee vaikeampaa...)
Päättyvät hoitovapaat saivat tänään konkreettisen sinettinsä, sillä piipahdimme läheisessä päiväkodissa tekemässä päivähoitosopimuksen. Haimme hoitopaikkaa jo kolmisen kuukautta sitten ja päätös tuli viime kuussa. Olen siis ollut hyvinkin tietoinen tulevasta hoitoonmenosta jo tovin, mutta olen halunnut työntää sen ajatuksen pois mielestäni. A sai paikan läheiseltä perhepäivähoitajalta, jolla on A:n ja oman lapsensa lisäksi kaksi muuta lasta hoidettavanaan. Tämä vaihtoehto tuntuu paljon paremmalta, kuin suuri päiväkotiryhmä laajalla ikäjakaumalla. Vielä minun ei tarvitse kuitenkaan jännittää A:n hoitoon menon puolesta, sillä A jää kuukaudeksi kotiin isänsä kanssa. Ensimmäiset kolme päivää A tosin on minun vanhempieni seurassa.
Niinhän se menee, että elämässä on kuljettava aina tavalla tai toisella eteenpäin. Jokainen äiti joutuu lopulta päättämään, miten arkea aletaan elää, kun vapaat on vietetty. Vaihtoehtoja on monia ja jokainen löytää varmastikin itselleen sopivan vaihtoehdon. Jollei minua olisi ollut opiskelupaikkaa odottamassa, olisin ehkä jäänyt pariksi vuodeksi vielä hoitamaan A:aa kotiin. Mielestäni tätä on kuitenkin turhaa jossitella, sillä nyt elämme tätä hetkeä ja otamme avosylin seuraavat haasteet vastaan.
-Massu
maanantai 24. elokuuta 2015
tiistai 4. elokuuta 2015
Elämää kymmenen kuukauden iässä
Ihan virallisesti neitihän ei ole vielä kymmentä kuukautta, mutta koska juuri nyt minulla on pieni hetki aikaa kirjoittaa, kirjoitan jo nyt. Eiköhän tuo A:n elämä kahden päivän päästä aika samanlaiselta kuitenkin näytä, kuin tänäänkin :P
Neiti alkaa olla jo melkoinen persoona. Jo muutaman kuukauden ajan hän on ilmaissut omaa tahtoaan kiukkuamalla silloin, kun jokin ei mene hänen mielensä mukaan. Ihan viime viikkoina hän on ollut erityisen herkkä ja itku-potku-raivareita on päivän aikana useita. A:sta on erityisen ikävää jos äiti kieltää ottamasta ruokailun aikana ruokalapun pois tai sanoo, ettei neulasia saa syödä. Ihan hyvä, että tytölle on kehittymässä hieman omaa tahtoa! Ja muutenkin, lapsi vain koittaa hieman omia rajojaan ja tutkailee vanhempiensa reaktioita. Vielä ollaan aika helpolla päästy, osakiitos minun pitkän pinnani.
Neuvolan ohjeiden mukaan maitotuotteita tulisi antaa lapselle vasta kymmenen kuukauden ikäisestä asti, mutta me otimme hapanmaitotuotteet kokeiluun jo vähän etuajassa. Maitotuotteista onkin nyt ollut kokeilussa lähinnä raejuusto sekä maustamaton jogurtti. Mielellään A on niitä syönyt, eikä hänelle ole tullut minkäänlaisia oireita. Edelleen ainoat ruoka-aineet, joista A:le jotain oiretta tulee ovat omena ja päärynä. Muuten A:n ruokahalu on hyvin vaihteleva. Suuria annoksia hän ei nauti vieläkään ja joskus ruoka ei meinaa maistua ollenkaan.
Lopetettuani yöimetykset, rintamaidosta on tuntunut tulleen A:le entistäkin tärkeämpi asia päivisin. Minusta tuntuu, että ravintoa enemmän hän hakeekin rinnasta nykyisin enemmän läheisyyttä, sillä hän saattaa makoilla rinnallani vaikka puoli tuntia välillä irroittaen ja naureskellen, välillä naukkaillen taas hieman maitoa. Imetyksestä onkin tullut aika hauskaa puuha näin itsellekin, sillä A osaa jo itse hakeutua rinnan luo ja imeä ilman, että häntä mitenkään tukee. Välillä saatankin istua vaikka lattialla ja A tepsuttelee rinnalle napaten rinnan suuhunsa vaikka seisaaltaan.
A liikkuu jo paljon ja aikamoista vauhtia. Viettäessämme aikaa alakerrassamme A seuraa kontaten minua tai H:ä keittiön ja olohuoneen välillä, joten häntä ei monestikaan tarvitse kantaa... paitsi silloin, kun iskee läheisyydenkaipuu tai harmitus. Kyllä A edelleen sylissäkin siis viihtyy. Muutama päivä sitten A oppi nousemaan portaita ylös, joten asensimme portaiden alapäähän portin. Kontatessaan A osaa hienosti nousta korkeidenkin kynnysten yli ja osaa myös laskeutua vähän korkeammilta tasanteilta. Kiipeilytaitojaan A harjoittelee päivittäin myös minulla niin, että makaan lattialla ja A kiipeää vartaloni yli puolelta toiselle. Lisäksi A on ruvennut harjoittelemaan kävelyä tuettomasti. Tukea vasten hän onkin tepsutellut jo jonkin aikaa, mutta nyt hän tekee välillä lyhyitä muutaman askeleen pyrähdyksiä aivan itsekseen.
Liikkeen lisäksi myös äänen määrä on lisääntynyt aivan huomattavasti. A höpöttelee paljonkin varsinkin tutussa seurassa ja välillä äänen korkeus meinaa rikkoa lasinkin. Minulla onkin ollut herkkäkorvaisena hieman kestämistä viime aikaisissa "lauluharjoituksissa".
A:sta on kuoriutunut varsinainen musiikinystävä, sillä hän alkaa monesti tanssia kuullessaan lyhyenkin musiikinpätkän. Musiikissa vain pitää olla selkeä rytmi, niin neidin peppu alkaa heti heilua.
Hampaita A:la on edelleen vain kaksi. Välillä tyttö kuolaa aivan järjettömästi ja itkee selvästi hampaitaan, mutta mitään ei vain näy.
Nykyisin A vierastaa enää harvoin. Silloinkin hän saattaa olla tosi väsynyt tai vieras henkilö tulee todella lähelle kasvoja lepertelemään. Enää ei siis ravintolassa itketä, jos viereiseen pöytään sattuu istumaan edes joku tai tarjoilija tulee kysymään, maistuiko ruoka.
Noin ylipäätään minusta tuntuu, että arjesta on tullut koko ajan helpompaa ja helpompaa. Minäkin voin jo puuhailla välillä jotain muuta, samalla kun A leikkii vieressä tai katselee lattialta touhujani. Hän ei siis enää ole ihan niin kiinni minussa, vaikka edelleen viihtyykin lähelläni. Välillä toki heittäydytään lattialle kiukuttelemaan, mutta sellaista se kasvaminen vain on. Kaikenkaikkiaan meillä eletään tällä hetkellä jopa surrealistisen onnellista, rauhallista ja miellyttävää arkea.
-Massu
Neiti alkaa olla jo melkoinen persoona. Jo muutaman kuukauden ajan hän on ilmaissut omaa tahtoaan kiukkuamalla silloin, kun jokin ei mene hänen mielensä mukaan. Ihan viime viikkoina hän on ollut erityisen herkkä ja itku-potku-raivareita on päivän aikana useita. A:sta on erityisen ikävää jos äiti kieltää ottamasta ruokailun aikana ruokalapun pois tai sanoo, ettei neulasia saa syödä. Ihan hyvä, että tytölle on kehittymässä hieman omaa tahtoa! Ja muutenkin, lapsi vain koittaa hieman omia rajojaan ja tutkailee vanhempiensa reaktioita. Vielä ollaan aika helpolla päästy, osakiitos minun pitkän pinnani.
Neuvolan ohjeiden mukaan maitotuotteita tulisi antaa lapselle vasta kymmenen kuukauden ikäisestä asti, mutta me otimme hapanmaitotuotteet kokeiluun jo vähän etuajassa. Maitotuotteista onkin nyt ollut kokeilussa lähinnä raejuusto sekä maustamaton jogurtti. Mielellään A on niitä syönyt, eikä hänelle ole tullut minkäänlaisia oireita. Edelleen ainoat ruoka-aineet, joista A:le jotain oiretta tulee ovat omena ja päärynä. Muuten A:n ruokahalu on hyvin vaihteleva. Suuria annoksia hän ei nauti vieläkään ja joskus ruoka ei meinaa maistua ollenkaan.
Lopetettuani yöimetykset, rintamaidosta on tuntunut tulleen A:le entistäkin tärkeämpi asia päivisin. Minusta tuntuu, että ravintoa enemmän hän hakeekin rinnasta nykyisin enemmän läheisyyttä, sillä hän saattaa makoilla rinnallani vaikka puoli tuntia välillä irroittaen ja naureskellen, välillä naukkaillen taas hieman maitoa. Imetyksestä onkin tullut aika hauskaa puuha näin itsellekin, sillä A osaa jo itse hakeutua rinnan luo ja imeä ilman, että häntä mitenkään tukee. Välillä saatankin istua vaikka lattialla ja A tepsuttelee rinnalle napaten rinnan suuhunsa vaikka seisaaltaan.
A liikkuu jo paljon ja aikamoista vauhtia. Viettäessämme aikaa alakerrassamme A seuraa kontaten minua tai H:ä keittiön ja olohuoneen välillä, joten häntä ei monestikaan tarvitse kantaa... paitsi silloin, kun iskee läheisyydenkaipuu tai harmitus. Kyllä A edelleen sylissäkin siis viihtyy. Muutama päivä sitten A oppi nousemaan portaita ylös, joten asensimme portaiden alapäähän portin. Kontatessaan A osaa hienosti nousta korkeidenkin kynnysten yli ja osaa myös laskeutua vähän korkeammilta tasanteilta. Kiipeilytaitojaan A harjoittelee päivittäin myös minulla niin, että makaan lattialla ja A kiipeää vartaloni yli puolelta toiselle. Lisäksi A on ruvennut harjoittelemaan kävelyä tuettomasti. Tukea vasten hän onkin tepsutellut jo jonkin aikaa, mutta nyt hän tekee välillä lyhyitä muutaman askeleen pyrähdyksiä aivan itsekseen.
Liikkeen lisäksi myös äänen määrä on lisääntynyt aivan huomattavasti. A höpöttelee paljonkin varsinkin tutussa seurassa ja välillä äänen korkeus meinaa rikkoa lasinkin. Minulla onkin ollut herkkäkorvaisena hieman kestämistä viime aikaisissa "lauluharjoituksissa".
A:sta on kuoriutunut varsinainen musiikinystävä, sillä hän alkaa monesti tanssia kuullessaan lyhyenkin musiikinpätkän. Musiikissa vain pitää olla selkeä rytmi, niin neidin peppu alkaa heti heilua.
Hampaita A:la on edelleen vain kaksi. Välillä tyttö kuolaa aivan järjettömästi ja itkee selvästi hampaitaan, mutta mitään ei vain näy.
Nykyisin A vierastaa enää harvoin. Silloinkin hän saattaa olla tosi väsynyt tai vieras henkilö tulee todella lähelle kasvoja lepertelemään. Enää ei siis ravintolassa itketä, jos viereiseen pöytään sattuu istumaan edes joku tai tarjoilija tulee kysymään, maistuiko ruoka.
Noin ylipäätään minusta tuntuu, että arjesta on tullut koko ajan helpompaa ja helpompaa. Minäkin voin jo puuhailla välillä jotain muuta, samalla kun A leikkii vieressä tai katselee lattialta touhujani. Hän ei siis enää ole ihan niin kiinni minussa, vaikka edelleen viihtyykin lähelläni. Välillä toki heittäydytään lattialle kiukuttelemaan, mutta sellaista se kasvaminen vain on. Kaikenkaikkiaan meillä eletään tällä hetkellä jopa surrealistisen onnellista, rauhallista ja miellyttävää arkea.
-Massu
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)