Yhden aikakauden loppu

        Blogini päivitystahdista voi varmaankin jokainen päätellä, etten ole viime aikoina hirveästi löytänyt aikaa kirjoittamiseen. Päivät ovat kiitäneet ohi kuin pikajuna ja jokainen päivä tuntuu jäävän jollain lailla kesken. Pienen kävelemään opettelevan ja maailmaa tutkailevan lapsen kanssa puuhaa olisi vaikka millä mitalla, eikä hereilläoloaika meinaa riittää kaikkeen. Lisäksi olemme koittaneet ottaa kaiken irti Suomea hellineistä lämpöisistä keleistä. Koneen ääreen ei siis kertakaikkiaan ole vain tullut istuttua ihan pidemmäksi aikaa.
          Kiireisen arjen lisäksi olen halunnut ihan tietoisestikin pyhittää kuluneen kuukauden A:n kanssa puuhailuun. Minulla on nimittäin enää yksi vapaapäivä ennen opintojeni alkua. Parin viikon ajan tunteeni ovat heitelleet odotusesta ja riemusta suruun ja luopumisen tuskaan. Toisaalta tuntuu aivan kauhealta, etten olekaan enää näkemässä kaikkia A:n touhuja, toisaalta taas tuntuu hyvältä päästä taas tekemään hieman jotain omaa. Opiskeluiden alkaessa en siis niinkään jännitä opintoja, vaan sitä, miten henkisesti raskasta minulle on olla erossa A:sta ja miten A pärjää ilman minua (ensin mainittu lienee vaikeampaa...)
           Päättyvät hoitovapaat saivat tänään konkreettisen sinettinsä, sillä piipahdimme läheisessä päiväkodissa tekemässä päivähoitosopimuksen. Haimme hoitopaikkaa jo kolmisen kuukautta sitten ja päätös tuli viime kuussa. Olen siis ollut hyvinkin tietoinen tulevasta hoitoonmenosta jo tovin, mutta olen halunnut työntää sen ajatuksen pois mielestäni. A sai paikan läheiseltä perhepäivähoitajalta, jolla on A:n ja oman lapsensa lisäksi kaksi muuta lasta hoidettavanaan. Tämä vaihtoehto tuntuu paljon paremmalta, kuin suuri päiväkotiryhmä laajalla ikäjakaumalla. Vielä minun ei tarvitse kuitenkaan jännittää A:n hoitoon menon puolesta, sillä A jää kuukaudeksi kotiin isänsä kanssa. Ensimmäiset kolme päivää A tosin on minun vanhempieni seurassa.
           Niinhän se menee, että elämässä on kuljettava aina tavalla tai toisella eteenpäin. Jokainen äiti joutuu lopulta päättämään, miten arkea aletaan elää, kun vapaat on vietetty. Vaihtoehtoja on monia ja jokainen löytää varmastikin itselleen sopivan vaihtoehdon. Jollei minua olisi ollut opiskelupaikkaa odottamassa, olisin ehkä jäänyt pariksi vuodeksi vielä hoitamaan A:aa kotiin. Mielestäni tätä on kuitenkin turhaa jossitella, sillä nyt elämme tätä hetkeä ja otamme avosylin seuraavat haasteet vastaan.

-Massu