Salamasynnytys

          Kun on kerran käynyt synnyttämässä, on muodostanut jonkinlaisen mielikuvan synnytystapahtumasta. Minäkin perustin kaikki tietoni ja oletukseni näihin aikaisempiin kokemuksiini, enkä edes ajatellut asioiden menevän jollain muulla tavalla. Loppujen lopuksi synnytykset voivatkin olla samalla synnyttäjällä aivan valtavan erilaiset. Nyt kerron, miten uusin tulokkaamme saapui maailmaan.
           Tiistain ja keskiviikon välisenä yönä (rv39+4)  n. klo 24.00 heräsin jonkinmoisiin alavatsakipuihin, joita en ensin edes tunnistanut supistuksiksi. Ajattelin, että vauva se siellä vain tunkee päätään ikävästi tai koukkii virtsarakkoa. Muutaman supistuksen jälkeen tajusinkin, mistä on kyse. Aloin heti kellotella supistuksia, joiden esiintymisväli oli aluksi n. 5-7 min. Olen kuullut, että jotkut naiset saavat loppuraskaudesta supistuksia jos virtsarakko on liian täysi, joten päätin mennä koittamaan virtsaamista. Ilmeisesti äheltelin makuuhuoneessa aika äänekkäästi, sillä H heräsi kysymään, mikä on hätänä. Kerroin vähättelevästi, että vähän tässä vain supistelee, mutta käyn äkkiä pissalla. Vessassa seisoessani huomasin supistusten tihenevän, sillä niitä tuli jo n. 3 minuutin välein. Kysyin H:ltä, pitäisikö jo soitella vanhempani lastenvahdeiksi ja H kehotti vielä odottamaan vaikka tunnin. Supistukset alkoivat kuitenkin olla sen verran lamaannuttavia, että päätin soittaa vanhemmilleni. He lupasivat lähteä heti tulemaan. Puhelun jälkeen supistusten väli oli enää 1-2 min ja niiden aikana minun oli todella vaikeaa pysyä tolpillani. Puuskutin ja vaikersin sekä pyysin H:ä hieromaan alaselkääni. Minulla ei ollut mitään pakattuna sairaalaa tai A:n hoitoa varten, joten koitin supistusten välissä vielä vähän pakkailla.
           Ehkä n. 40 minuutin päästä puhelusta vanhempani saapuivat ja koitin vielä ohjeistaa mm. missä on A:n vaatteet ja vanhemmilleni varaamamme yöpymisvälineet. Äitini kysyi, milloin aiomme mennä sairaalaan ja vastasin hetkeäkään empimättä: ”NYT!” Minusta tuntui, että halkean kipuihin ja unelmoin epiduraali-puudutuksesta. Kävelymatkalla autolle sain pari supistusta, joiden aikana olisi tehnyt mieli ponnistaa. Pyyhin kuitenkin ajatuksen ponnistusvaiheesta pois mielestäni, sillä en uskonut synnytykseni olevan vielä siinä pisteessä. Automatka oli aivan hirveä, sillä paikallaan istuminen niiden kipujen kanssa tuntui ylitsepääsemättömältä. Niinpä tyydyin huutamaan.
           Pääsimme nopeasti sairaalalle ja painoin voimakkaan supistuksen aikana ovisummeria. Oven auetessa rojahdin lattialle huutamaan ja itkemään. Hetken päästä kätilö tuli auttamaan minut sairaalasängylle ja minut kiikutettiin suoraan synnytyssaliin. Samassa paikalle pelmahti toinenkin kätilö, joka alkoi kasata paikalle välineistöä. Minut vastaanottanut kätilö alkoi repiä vaatteitani H:n avustuksella pois päältäni vaihtaakseen sairaalavaatteet päälleni. Välineistöä koonnut kätilö asensi käyräanturit vatsalleni juuri voimakkaan supistuksen aikana. Kun supistus oli ohi, toinen kätilö tutki minut todetakseen, että seuraavalla supistuksella saisin ponnistaa. Ihmettelin, miten voin olla jo ponnistusvaiheessa, kun vedetkään eivät ole menneet. Heti ensimmäisellä ponnistuksella kalvot repesivät ja vedet lensivät miltei peräseinään asti. Sitten kätilö käskikin minun pidätellä ponnistusta, jotta hän saisi vielä hanskat käteen. Sen jälkeen sain ponnistaa ja yhden supistuksen aikana sainkin jo puserrettua lapsen ulos kellon ollessa 01.55. Kaikenkaikkiaan ehdin viettää sairaalassa n. 5 minuuttia ennen, kuin lapsi oli jo maailmassa.
            Tuijotin vatsalleni nostettua hetken itkevää pienokaista täysin epäuskoisena. En voinut uskoa synnytyksen päättyneen ennen, kuin se oli kunnolla edes alkanutkaan. Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti, etten ollut ehtinyt prosessoida kaikkea tapahtunutta. Jos olisin jo kotipihassa antanut vallan ponnistushalulle tai olisimme odottaneet vielä hetken kotona, olisin synnyttänyt mitä luultavimmin sairaalan ulkopuolella. En edes tajunnut miettiä lapsen sukupuolta. Tyttöhän sieltä tuli!
             Ensi-imetys sujui hyvin ja jälkeiset syntyivät hyvin kivuttomasti. Kalvot näyttivät sen verran repaleisilta, että riekaleita oli saattanut jäädä kohtuuni. Imettyään rintaa vähän yli tunnin, otettiin vauvan mitat. Painoa oli 3040g ja pituutta 49 cm. Vauvan ruumiinlämpö oli 36,1 °C, kun raja-arvona on 36,2 °C. Lapsi asetettiin isänsä paidan alle ekstrapeitteiden kanssa lämpiämään siksi aikaa, kun minun piti käydä suihkussa. Olo oli kuitenkin sen verran hutera, että kätilö suositteli minun syövän ensin. Välipalaksi meille tuotiinkin kaakaota, tuoremehua, voileipää, banaania, keksiä ja jogurttia. Olo kohenikin hieman ja sain käytyä kätilön avustuksella suihkussa. Sen jälkeen mitattiin vauvan lämpö uudestaan ja nyt se oli 35,8 °C. Tyttö asetettiin uudestaan minun rinnalleni ja päälleni kasattiin ylimääräisiä peitteitä ja lämpöpussi. Jonkin ajan päästä vauvan lämpö olikin ylittänyt tuon maagisen haamurajan ja saimme luvan siirtyä synnytysvuodeosastolle n. klo 06.00. Vietimme siis synnytyssalissa huomattavasti kauemmin aikaa synnytyksen jälkeen, kuin itse synnytyksessä.
            Synnytysvuodeajasta voin kertoa muutaman sanasen toisessa blogitekstissä. Pääsimme kuitenkin kotiutumaa jo perjantaina, joten olemme saaneet viettää ihan koko perheen voimin aikaa keskenämme muutaman päivän ajan. Elämä tuntuu ainakin tässä vaiheessa oikein mukavalta. H:kin tänään aamupalalla katseli perhettämme ja totesi, että on meillä kyllä tosi ihana perhe!

-Massu

Loppukiri!

         Tämänkertainen raskauteni alkaa pikkuhiljaa olla maalisuoralla, sillä tällä hetkellä olen raskausviikolla 38+3. Jos vauva siis päättäisi syntyä jo nyt, häntä ei enää laskettaisi edes ennenaikaiseksi. Huisia! Olen kuitenkin edelleen valmistautunut siihen, että raskaus saattaa mennä reilusti yli, joten maksimissaan raskautta on jäljellä 3,5 viikkoa. Olenkin vielä uskaltanut täyttää tulevien viikkojen kalentereita mm. kampaamokäynneillä, tuttujen ja sukulaisten synttäreillä ja kaverikahvitteluilla.

Pieni maistiainen kuvaaja-ystäväni kanssa toteutetusta valokuvaussessiosta

            Miltä raskaus sitten tällä hetkellä tuntuu? No nyt voin jo sanoa sen tuntuvan jo jossain! Mahani koko kulkee edelleen keskikärän alapuolella, mutta kyllä tuo vatsakumpu on jo alkanut häiritä arkisia puuhia. Pahimpia ovat liitoskivut, jotka iskevät järjettöminä varsinkin pitkien kävelylenkkien jälkeen. Muutamana päivänä vasemmasta jalastani on lähtenyt vähän väliä tunto, jolloin jalka on kertakaikkiaan pettänyt alta. Nukkumisesta ei meinaa tulla mitään, kun unta häiritsevät liitos- ja selkäkivut, eikä missään asennossa tunnu olevan hyvä olla. Pitkään seisominen tai istuminen aiheuttaa jalkoihin pakotusta ja turvotusta. Pienimpiin rakoihin ei enää mahdu kasvaneen mahan kanssa, enkä esim. pysty vaihtamaan A:n pinnasänkyyn lakanoita, sillä en mahani vuoksi yletä taittelemaan lakanaa sängyn pohjalle. Näistä krempoista ja ongelmista huolimatta koen olevan paljon paremmassa ja energisemmässä kunnossa, kuin samoilla viikoilla viime raskaudessa.
            Sen verran ovat vauvavalmistelutkin jo edenneet, että kaivoin varastosta A:n vanhoja vaatteita ja pesin ne. Lisäksi valitsin vauvalle jo valmiiksi kotiintulovaatteet, jotka sijoitin vaunukoppaan. H:n ei tarvitse sitten kotona miettiä sormi suussa, että mitähän tässä nyt lapselle valitsisi. Mutta esim. omaa sairaalakassin sisältöä en ole vielä edes miettinyt. Hyvä kun muistan, missä neuvolakorttinikaan on...
              Neuvolasta puheen ollen, tässä toisessa raskaudessa neuvolakäyntejä on ollut huomattavasti vähemmän, kuin ensimmäistä lasta odottaessa. A:n kohdalla viimeisinä viikkoina kävin neuvolassa viikon välein ja nyt aikaa neuvolakäyntien väliin jää kaksi viikkoa. Viimeksi kävin neuvolassa viikko sitten ja seuraava aika on vasta ensi viikolla, siis raskausviikolla 39!
            A taputtelee välillä vatsaani ja sanoo "vauva". En kuitenkaan tiedä, ymmärtääkö hän oikeasti, mitä on tapahtumassa. Jotenkin hän on kuitenkin ymmärtänyt, ettei äidin masun päällä tällä hetkellä saa pahemmin pomppia.  Jos minulla on ollut mekko päällä, A on mennyt kikattaen helmojeni alle ja etsinyt pömpöttävän napani. Välillä hän nostaa sekä minun että oman paitansa ja koittaa hieroa yhtä pulleita napojamme yhteen.
            Kohta pieni kolmehenkinen perheemme muuttuukin jo nelihenkiseksi. Menee varmasti taas hetki, että jokainen perheenjäsen löytää oman roolinsa, mutten jaksa vielä liikaa murehtia tulevaa. Aivan varmasti tulee olemaan rankkoja ja väsyttäviä hetkiä, mutta aika monista asioista selviää oman positiivisen asenteen vuoksi. Tälläkin hetkellä voisin kokea taaperoarjen äärimmäisen raskaana, sillä A saattaa välillä olla hyvinkin takertuva ja ilmaisee todella vahavasti omaa tahtoaan. Mutta koska olen päättänyt ottaa kaiken positiivisin mielin vastaan, eivät useinkaan toistuvat knkkäränkkäpäivät tunnu niin pahoilta.

-Massu