Pieni takiainen

             Minua on alkanut hieman jännittää, miten A lopulta ottaa uuden vauvan syntymän. Hänestä on nimittäin kehkeytynyt viime viikkoina aivan mahdoton äidin pikku-takiainen, joka haluaisi olla alati lähellä ja sylissä. Läheisyyden- ja hellyydenkipeys tuntuu vain lisääntyneen sitä myötä, kun olen jäänyt A:n kanssa kaksin kotiin.
             Jo aamut alkavat sillä, että A huutaa sängystään äitiä (nykyisin tyttö muuten nukkuu jo omassa huoneessaan). Jos isä menee häntä katsomaan, itkusta ei ole tulla loppua. Äidin nähdessään hän taas ilahtuu ikihyviksi, eikä kyynelistä ole tietoakaan.
             Aamupalaa valmistellessa tyttö ramppaa olohuoneen ja keittiön välissä välillä katsellen Pikku kakkosta ja välillä roikkuen äidin jaloissa. Usein hän myös uikuttaa surulliseen sävyyn:"sykkyyn, sykkyyn" tahtoen kovasti äitinsä syliin. Jollei syli ole vapaa, alkaa taas itku.
              Jos päivällä ollaan sisällä, A haluaa olla paljon sylissä. Jos äiti meneekin toiseen huoneeseen, ilmestyy tyttö hetken päästä joko vaatien päästä syliin tai ojentaen kättään ja sanoen:"Tule!". Isä kelpaa vain silloin, kun äiti ei oikeasti ole näköpiirissä.
              Tavallaan hellyydenkipeys tuntuu hyvinkin hellyyttävältä, sillä niin A näyttää kaipaavansa minun seuraani. Toisaalta en aina tiedä, miten minun tulisi kaikkiin sylittely-vaatimuksiin oikein suhtautua. Hellyyttä ei voi ikinä antaa liikaa, mutta tiedän A:n myös koittavan manipuloida minua päivittäin. Hän saattaa mm. esittää itkevänsä tai huutaa:"Sattuu!", vaikkei mihinkään koskisikaan. Olenkin päätynyt monesti kompromissivaihtoehtoon: en ota lasta heti syliin jos muut puuhat ovat kesken, vaan pyydän tyttöä odottamaan. Vaikka itku tulisikin, teen omat askareeni loppuun ja vasta sen jälkeen nostan tytön syliin.
                 Vielä olisi muutama viikko kahdenkeskeistä aikaa vietettävänä A:n kanssa, ellei vauva päätä syntyä etuajassa. Tällä hetkellä olen raskausviikolla 36+4. H:llä alkaa tosin parin viikon päästä jo kesäloma, joten emme koko aikaa ihan kaksin ole. Ehkä toinen käsipari arjen pyörittämisessä vähän helpottaa A:n äidinkaipuuta ja hän alkaisi taas kelpuuttaa isänsäkin lohduttajakseen.

-Massu

Synnytystapa-arvio (raskaus nro 2)

          Tulipahan käytyä taas neuvolassa; tällä kerralla lääkärin vastaanotolla synnytystapa-arviossa. Tällä hetkellä olen siis raskausviikolla 35+3. Oikeastaan jo tiesin saavani alatiesynnytysluvan, sillä olen jo yhden lapsen saanut alateitse tungettua maailmaan. Ainoa jännitystekijä olikin vauvan tämänhetkinen asento, sillä viime kerralla ei ollut vielä täysin varmaa, onko lapsi täysin kääntynyt raivotarjontaan.
           Jälleen kerran kaikki perusjutut tuntuivat olevan oikein mallillaan, sillä paineet olivat hyvät, virtsasta ei löytynyt mitään huomautettavaa, painoa on kertynyt tasaisesti ja vatsa kasvaa omalla käyrällään. Pyöräillessäni kotiin neuvolasta naureskelin, että minun pitäisi ottaa vielä n. kahdeksan kilon loppukiri loppuraskauden aikana, jotta yltäisin samaan synnytyspainoon, kuin A:n kohdalla. Aika pienessä kunnossa olen siis ollut ennen tätä raskautta!
           Lääkäri tunnusteli nopeasti vauvan asentoa vatsapeitteiden päältä ja totesi vauvan olevan ihan selvästi jo raivotarjonnassa. Lisäksi lääkäri teki myös sisätutkimuksen, joka tällä kerralla tuntui harvinaisen epämiellyttävältä. Tuntui, että lääkäri koukki sormellaan jonnekin kohdun perille asti. Kohdunkaula olikin jo sormelle auki ja hyvin pehmennyt. Voisi kuvitella, että tämän perusteella synnytys voisi olla jo aivan ovella, mutteivät muutokset vielä välttämättä kerro mitään. A:aa odottaessakin synnytystapa-arviossa sain samat tulokset ja tyttö päätti syntyä vasta viikoilla 41+3.
            Seuraava neuvola-aika sovittiinkin jo kahden viikon päähän, jolloin raskausviikkoja on kasassa jo huimat 37! Pidetäänkin sormet ristissä, ettei sitä ennen tarvitse ottaa yhteyttä neuvolaan tai synnytyssairaalaan.

-Massu

Kuukausi jäljellä!

       Laskettuun aikaan on enää 4,5 viikkoa eli noin kuukausi! Aletaan siis pikkuhiljaa olla jännän äärellä.  Lapsi voi syntyä milloin tahansa, mutta olen itse asennoitunut synnyttämään vasta elokuun puolella. Sen verran olen ehtinyt lapsen syntymää jo valmistella, että pesin turvakaukalon tekstiilit. Muutoin kaikki on vielä täysin alkutekijöissään. Seuraavana projektina olisi tarkoitus siirtää A omaan huoneeseen nukkumaan. Olisi hyvä, jos saisimme muutoksen tehtyä jo hyvissä ajoin, ettei A joudu kokemaan liikaa muutoksia ja mullistuksia samaan aikaan.
       Vatsani ei edelleenkään ole mikään jättiläinen, vaikka välillä se tuntuukin vievän järjettömästi tilaa. Katsotaan nyt, miten paljon masu ehtii vielä tulevien viikkojen aikana paisumaan, sillä viimeisinä viikkoina vauva saattaa saada parisataa grammaa painoa viikossa.

35+3

        Paras liikkumistapa minulle on edelleen pyöräileminen, sillä pyörän selässä paino ei ole liikaa nivelien varassa. Pitkien kävelyretkien jälkeen lantioni huutaa hoosiannaa, eikä iskiashermokaan kävelystä ihan kauheasti pidä. Sen verran mietoja kivut kuitenkin ovat, ettei minun ole tarvinnut turvautua kipulääkkeisiin. Unenlaatu taas on huonontunut ihan viime päivinä huomattavasti. Heräilen pitkin yötä milloin mihinkin ja hyvän asennon löytäminen tuntuu olevan todella vaikeaa. Pienen väsymystilan vuoksi päivin olokin on hieman kärttyinen, minkä vuoksi meillä on ehkä kinasteltukin normaalia enemmän. Vaikka näitä kremppoja alkaa minullekin enenemässä määrin ilmaantumaan, en ole vielä tuskastunut raskaana olemiseen. A:aa odottaessa olin tässä vaiheessa jo lähes epätoivoinen ja salaa jopa toivoin lapsen syntyvän etuajassa. Nyt en missään tapauksessa haluaisi synnyttää ennenaikaisesti, vaan pidän oikein mielelläni vauvaa vielä hetken turvassa vatsassani.
         Synnytyksestä puheen ollen... veljeni avovaimo taitaakin olla juuri tällä hetkellä synnyttämässä! Suvussamme siis jännätään useamman lapsen syntymää tänä vuonna!

-Massu

Muodot kohdallaan

         Yhtenä päivänä pyöräillessäni minulle tuli aivan yliluonnollinen olo. Heräsin ajatukseen, että hitto vieköön, tässä minä kasvattelen vatsassani pientä lasta ja pystyn samaan aikaan tekemään vaikka mitä muuta. Jäin enemmänkin miettimään tuota tunnetta ja tajusin, miten vahva olo minulla on tällä hetkellä kehossani. Olen onnekas, että olen voinut jatkaa liikuntaa tähän asti ja omasta mielestä olen vielä ihan OK kunnossakin. Ei tuota lihasta ihan järkyttävästi ole, mutta en verran kuitenkin, että pystyn arkiset toimet suorittamaan, hakemaan tytärtäni hoidosta pyörällä ja tekemään muutenkin pitkiä pyörälenkkejä.
          Minun suhteeni kehooni ei ole aina ollut kovin mutkaton. Olen kuluttanut lähes kolmasosan elämästäni vihaten vartaloani ja tuhoten sitä. Jossain vaiheessa kehitin itselleni fiksaation laihuudesta ja pidin anorektisia vartaloita kauniina. Anoreksia edusti minulle kurinalaisuutta, puhtautta, kovuutta, vahvuutta, kontrollia. Vaikka olisin laihtunut miten paljon, olin aina vain tyytymättömämpi itseeni ja kehooni. Lopulta väsyin itseni rääkkäämiseen ja hain apua. Minut lihotettiin muutamassa kuukaudessa taas fyysisesti terveeksi, mutta psyykkinen parantuminen veikin sitten vuosia.
          Olen vasta muutaman vuoden ajan hyväksynyt itseni tällaisena kuin olen. Oikeastaan sekin on jo melkoinen suoritus, sillä ymmärtääkseni iso osa naisista on koko elämänsä ajan hyvinkin tyytymättömiä omaan ulkonäköönsä. Tiedän, etten ole klassinen kaunotar tai missi-ainesta, mutta kehossani ei ole myöskään mitään, mitä haluaisin muuttaa. Ennen toista raskauttani olin kylläkin huolissani painostani, sillä se tuntui vain putoavan putoamistaan. Tuolloinkaan en ollut erityisen tyytymätön itseeni. Olen kuitenkin huomannut, että minun on paras olla itseni kanssa juuri silloin, kun tunnen itseni vahvaksi. Se ei tarkoita sitä, että minulla pitäisi olla suuret lihakset, vaan sitä, että pystyn tekemään, mitä haluan.
           Nyt toisen raskauden aikana nautin täysin rinnoin jokaisesta keräämästäni kilosta. Vaikka painoa ei ole tullut hirveästi, huomaan selvästi mm. peppuni taas hieman pyöristyneen. Harras toiveeni onkin, että saisin synnytyksen jälkeen pidettyä edes osan nyt raskauden aikana keräämästäni massasta. Tämä saattaa tuntua monista hyvinkin ristiriitaiselta ajatukselta, sillä kaikki haluavat nykyisin karistaa "raskauskilot" mahdollisimman nopeasti pois.
             Omasta mielestäni naiset ovat ylipäätään aivan liian ankaria itselleen kun puhutaan kehosta. Aina pitäisi olla jotain parannettavaa. Jos kertoo olevansa tyytyväinen ulkonäköönsä, tulee helposti leimatuksi ylimieliseksi ja itsekekeiseksi. On hyväksytympää, että normaalipainoinen päivittelee liiallista syömistään, kuin se, että sanoisi olevansa tyytyväinen itseensä. En ymmärrä, miksi läskistä on nykyisin muodostunut niin järjetön synti, että siitä on päästävä jopa vaarallisin keinoin eroon. Se, että jonkun vartalo on kiinteämpi tai rasvattomampi, ei vielä tee ihmisestä yhtään fiksumpaa, ystävällisempää tai mukavampaa ihmistä. Läski-näytelmän käsikirjoittaja Raisa Omaheimo ja ohjaaja Elina Kilkkukin toteavat:" Bikinivartalon saa, kun laittaa bikinit päälle." Jokaisella on siis jo valmiiksi ihan oma bikinivartalo ilman sen suurempia kikkailuja ja dieettejä. Niin on minulla sekä sinullakin ja juuri sopivanlainen!

-Massu

Lapsen kielellinen kehitys

       Vaikka olenkin ollut aina paljon tekemisissä pienten lasten kanssa, en ole ennen oman lapsen syntymää ymmärtänytkään, miten suuria kehitysharppauksia lapset ehtivät ottaa jo ennen kahden vuoden ikää. En ole esimerkiksi tajunnut, miten suuren sanavaraston lapsi saattaa parin ensimmäisen vuoden aikana jo saavuttaa ja miten selkeästi niin pieni ihminen voi jo kommunikoida. Vaikkei lapsi ihan vielä puhuisi paljoa, hän kuitenkin ymmärtää hämmästyttävän paljon asioita ja tietää satojen sanojen merkityksen.
         A:lla kesti vähän yli vuosi, ennen kuin hän sanoi yhtäkään selkeää sanaa. Sitten, kun se ensimmäinen sana (koira) tuli, kaikkea kuvailtiin samalla sanalla lähes parin kuukauden ajan. Hetken päästä sanoja alkoi löytyä tiuhaan tahtiin ja nyt hän on saavuttanut jo sellaisen sanavaraston, ettei äiti meinaa pysyä perässä. Jatkuvasti A koittaa etsiä puheesta uusia sanoja, joita makustella ja lähes päivittäin hän lausuu uusia sanoja. Toki jotkut sanat vaativat vanhemmiltakin hieman tulkitsemista, sillä artikulaatio ei aina ole kaikkein tarkinta esim. Matita = Natalia, Peppi = Edvin, makika = mansikka, sau-u = dinosaurus, kiija = kirja, aakeetaa = alakertaan. Ärrää A ei tässä vaiheessa vielä osaa lausua, mutta ässä suhahtaa jo oikein hienosti.
        Viimeisen kuukauden ajan A on myös alkanut yhdistellä sanoja tai toistaa kuulemiaan lyhyitä lauseita. Nyt hän osaakin sanoa mm. "aurinko paistaa", "meijän auto", "lintu laulaa" ja "postin tuo" (Postimies Paten tunnusmusiikista). Lisäksi hänen sanavarastoonsa kuuluu muutamia yhdyssanoja, kuten Muumipappa, kyykkypissa, Pikkukakkonen ja piipaa-auto.
         Puheen oppiminen on ollut myös siinä mielessä hauska asia, että A saa hyvin nykyisin aikansa kulumaan ihan vain havainnoimalla ympäristöään ja toistelemalla uusia sanoja. Emme esim. ole tarvinneet pitemmillekään automatkoille leluja tai muita viihde-elementtejä mukaan, kun A on vain kertonut, mitä näkee auton ikkunasta tai auton sisällä.

-Massu