Pieni takiainen

             Minua on alkanut hieman jännittää, miten A lopulta ottaa uuden vauvan syntymän. Hänestä on nimittäin kehkeytynyt viime viikkoina aivan mahdoton äidin pikku-takiainen, joka haluaisi olla alati lähellä ja sylissä. Läheisyyden- ja hellyydenkipeys tuntuu vain lisääntyneen sitä myötä, kun olen jäänyt A:n kanssa kaksin kotiin.
             Jo aamut alkavat sillä, että A huutaa sängystään äitiä (nykyisin tyttö muuten nukkuu jo omassa huoneessaan). Jos isä menee häntä katsomaan, itkusta ei ole tulla loppua. Äidin nähdessään hän taas ilahtuu ikihyviksi, eikä kyynelistä ole tietoakaan.
             Aamupalaa valmistellessa tyttö ramppaa olohuoneen ja keittiön välissä välillä katsellen Pikku kakkosta ja välillä roikkuen äidin jaloissa. Usein hän myös uikuttaa surulliseen sävyyn:"sykkyyn, sykkyyn" tahtoen kovasti äitinsä syliin. Jollei syli ole vapaa, alkaa taas itku.
              Jos päivällä ollaan sisällä, A haluaa olla paljon sylissä. Jos äiti meneekin toiseen huoneeseen, ilmestyy tyttö hetken päästä joko vaatien päästä syliin tai ojentaen kättään ja sanoen:"Tule!". Isä kelpaa vain silloin, kun äiti ei oikeasti ole näköpiirissä.
              Tavallaan hellyydenkipeys tuntuu hyvinkin hellyyttävältä, sillä niin A näyttää kaipaavansa minun seuraani. Toisaalta en aina tiedä, miten minun tulisi kaikkiin sylittely-vaatimuksiin oikein suhtautua. Hellyyttä ei voi ikinä antaa liikaa, mutta tiedän A:n myös koittavan manipuloida minua päivittäin. Hän saattaa mm. esittää itkevänsä tai huutaa:"Sattuu!", vaikkei mihinkään koskisikaan. Olenkin päätynyt monesti kompromissivaihtoehtoon: en ota lasta heti syliin jos muut puuhat ovat kesken, vaan pyydän tyttöä odottamaan. Vaikka itku tulisikin, teen omat askareeni loppuun ja vasta sen jälkeen nostan tytön syliin.
                 Vielä olisi muutama viikko kahdenkeskeistä aikaa vietettävänä A:n kanssa, ellei vauva päätä syntyä etuajassa. Tällä hetkellä olen raskausviikolla 36+4. H:llä alkaa tosin parin viikon päästä jo kesäloma, joten emme koko aikaa ihan kaksin ole. Ehkä toinen käsipari arjen pyörittämisessä vähän helpottaa A:n äidinkaipuuta ja hän alkaisi taas kelpuuttaa isänsäkin lohduttajakseen.

-Massu