Elämällä on suunta

          A päätti eilen, että hänen elämänsä kulkee tällä hetkellä kehää. Neiti nimittäin oppi eilen kääntymään selältä vatsalleen ja kulunut vurokausi onkin ollut pelkkää pyörimistä. Yölläkään A ei meinannut malttaa nukkua, kun vähän väliä piti uutta taitoa esitellä. Taitavat pienen aivot käydä seuraavien päivien aikana vähän ylikierroksilla, niin hieno ja uusi juttu tämä on!

Mennään ihan mullinmallin

           Koko perheemme osalta taas vuokralaisten elämä on tullut tiensä päähän. Tänään kävimme pankissa hieman kättelemässä ja siinä ohessa tuli tehtyä kauppakirjat tulevasta asunnostamme. Nyt olemmekin H:n kanssa ihan virallisesti asuntovelallisia (=aikuisia?). Pankista ulos kävellessä olo oli käsittämättömän helpottunut ja onnellinen. Avaimet saamme maaliskuun puolessavälissä, jolloin pääsemme tekemään hieman pintaremonttia (esim. alakerran parkettilattian hionta ja lakkaus). Nykyinen vuokrasopimuksemme päättyy maaliskuun lopussa, joten muuttoa ei tarvitse suorittaa muutaman tunnin sisällä. Huhhuh, tajuan varmaan vasta kuukauden kuluttua, mitä tänään ihan oikeasti tuli tehtyä!

Asuntokaupan korruptiolahjat

-Massu

Ajatuksia äitiyspakkauksesta

           Tjahas... tänään avatessani tietokoneen, en ole voinut välttyä "kuumimpaan uutiseen" törmäämiseltä. Nimittäin vuoden 2015 äitiyspakkaus on vihdoin julkaistu ja sen jako aloitetaan heti, kun edellisen vuoden boksit on jaettu. Tarkemmat kuvat tämän vuoden tarjonnasta löytyvät Kelan sivuilta, jonne löydät linkin alla olevan kuvan kuvatekstistä. En sen enempää arvostele tämän vuoden pakkausta, muuta kuin, että makuupussi ja pussilakana ovat paljon kauniimmat, kuin viime vuonna, toppahaalari on makuupussi-ominaisuutensa vuoksi kätevämpi ja pakkaukseen on lisätty (onneksi) nännirasva sekä kuumemittari.

Kuva: Kela

              Itselleni oli selviö, että ottaisin äitiysavustuksen nimenomaan äitiyspakkauksena, enkä rahana. Kuitenkin pakkaus sisältää paljon ensisynnyttäjälle tärkeitä asioita, jotka toimivat hyvänä starttipakettina. Vaikka edelleen pidän äitiyspakkausta mahtavana keksintönä, on viime vuoden pakkauksesta jäänyt meillä käyttämättä valtaosa. Osa vaatteista on miltei heti lentänyt ulkonäkönsä vuoksi kaapin perälle, kun taas esim. kaikki housut, puolipotkarit ja potkarit ovat olleet meidän neidille täysin väärää mallia.

Muuten suloiset, mutta aivan väärän malliset potkupuvut

Housut ovat olleet aivan liian isoja vyötäröstä ja potkuhousuissa on ollut aivan liian lyhyet jalkaosat.

Täysin väärän mallisia housuja

Lisäksi talvitamineet ovat olleet meidän syysvauvalle vielä liian suuria töppösiä ja hanskoja lukuunottamatta, joten niillekään ei ole ollut pahemmin käyttöä. Muutamat vaatteet taas ovat olleet yksinkertaisesti huonolaatuisia, sillä nepit ovat saattaneet olla hyvinkin hempuleita tai joistain vaatteista saumat ovat revenneet alta aikayksikön. Ainoat kunnon käytössä olleet artikkelit ovat olleet kynsisakset, toppatöppöset, kestovaippa (käynyt tosin jo liian pieneksi), lämpömittari, aluslakana, pari bodya, paksummat sukat ja itse äitiyspakkauksen laatikko.

A:n sänkynä toiminut laatikko

         Kokemuksella voinkin siis todeta, että äitiyspakkauksen sisältöä on helppo arvostella pelkästään ulkoisesti, mutta vasta kokeilemalla tietää, mikä toimii ja mikä ei. Siksipä en voikaan sanoa, miten "hyvä" uusi äitiyspakkaus on verrattuna esimerkiksi viime vuoden pakkaukseen. Loppujen lopuksi tärkeintä kuitenkin on, että vaatteet ja varusteet ovat helppokäyttöisiä ja sopivia, eivät pelkästään kauniita.

-Massu

Miltä vauva tuoksuu?

            Silloin, kun A vielä matkusteli kompaktisti masussani, moni kehoitti minua sitten haistelemaan paljon vastasyntynyttä lastani. Samat (usein naispuoliset) ihmiset hullaantuvat pienistä lapsista ja hehkuttavat, miten ihana tuo "vauvan tuoksu" onkaan. Vaikka olen hoitanut monia lapsia, jopa lähes vastasyntyneitä, en ollut ennen oman lapsen syntymää ihan tavoittanut tuota "tuoksua". Ajattelin, että ehkä sitten itse äitiytyessäni oma lapseni tuottaisi jotain maagista eteeristä parfyymia, josta itsekin huumaantuisin.
            Lapseni syntyi ja minä haistelin. Ensimmäiset nuuhkaisut sain, kun A nostettiin vastasyntyneenä rinnalleni. Oman analyysini mukaan hän tuoksui lähinnä raudalta, sillä olihan hän tullut maailmaan melkoisen verisotkun siivittämänä.
            Lapsivuodeosastolla jatkoin tuon "salaisen tuoksun" metsästystä, mutta omasta mielestäni vauvani haisi vain sairaalatekstiileiltä. Siis sellaiselta kliiniseltä käsidesin ja muiden pesuaineiden sekamelskalta.
            Päästyämme kotiin nuuhkiminen jatkui.. ja jatkui... ja jatkui... Päivät muuttuivat viikoiksi ja viikot kuukausiksi, eikä vauvani ole edelleenkään mielestäni tuoksunut mitenkään "erityiseltä". Muita mukavia tuoksuja sen sijaan olen löytänyt.
           Ruokailun jälkeen saattaa välillä lentää puklu, jolloin lapseni haisee happamalta maidolta. Joskus puklua jää kaulamakkaroihin hautumaan, jolloin hajuelämys on vielä hieman kirpakampi.
           Ja kun tulee kakka, niin... noh, se haisee vauvankakalta. Tietämättömille huomautuksena, että täysimetetyn vauvan kakka ei haise ihan samalta, kuin kiinteitä popsivan taaperon. Haju ei siis ole useinkaan läheskään niin voimakas, sillä äidinmaidossa ei paljoa prosessoitavia bakteereja ole. Tosin rota-rokotteen jälkeen tavara saattaa tuoksahtaa vähintäänkin mielenkiintoiselta... Lisäksi kakka haisee yleensä paljon pahemmalta kertakäyttö- kuin kestovaipassa.
            Hikisenä lapseni tuoksuu nihkeältä iholta. Jos hiuspohjaan on jäänyt karstaa (keltaista pakkautunutta talia ja ihoa), päänahka saattaa kosteana haista hieman eltaantuneelta.
            Olen näiden kuukausien aikana miettinyt, onko hajuaistissani vikaa, olenko vain tunteeton vai onko lapseni sellaista harvinaista sorttia, joka ei eritä päätä sekaisin laittavaa tuoksua. Vai onko ihan normaalia, ettei äiti huumaannu lapsensa tuoksumaailmasta? Vaikken tuota merkittävää "jotain" olekaan löytänyt, en koe menettäneeni äitinä mitään kovin suurta. Olen silti pystynyt luomaan vahvan siteen omaan lapseeni, joka perustuu moniin muihin aspekteihin, kuin tuoksuun. Ja eikös se ole kuitenkin tärkeintä?

-Massu

Muu-maa-maalla

          Vanhempieni tilalla ja samalla myös minun lapsuudenkodissani on tapahtumassa sukupolvenvaihdos, kun vanhempi isoveljeni ottaa tilan omiin nimiinsä. Itse asiassa paperilla veljeni on jo virallisesti tilan isäntä, mutta vanhempani punkkaavat vielä samassa talossa sen aikaa, että heidän tuleva asuntonsa on täysin rempattu. Koska minä olen lapsuudenkodistani muutettuani asunut aika ahtaissa asunnoissa, en ole kaikkia todellisesti omistamiani tavaroita voinut raahata mukanani. Mutta nyt, kun meillekin on tulossa muutto isompaan asuntoon, päätin lähteä hieman kartoittamaan maalle, mitä sieltä löytyisi tulevaan kotiimme.
          Tämä olikin ensimmäinen kerta sitten synnytyssairaalan, kun me nukuimme A:n kanssa eri paikassa, kuin H. Muutenkin on tullut yövyttyä poissa kotoa todella vähän, joten pakattavien tavaroiden määrää ei vielä oikein osaa arvioida. Niinhän siinä kävi, että puolet A:n vaatteista jäi käyttämättä ja vaipoistakin kului vain puolet.
           Kaksi yötä, jotka maalla vietimme, olivat A:n osalta hyvin kaoottisia. A tuntui olevan maisemanvaihdosta hyvinkin sekaisin, joten hän pyöri ja häsläsi kumpanakin yönä lähes koko ajan. Vaikka tyttö ei saanut yöllä kunnolla nukutuksi, oli hän jo aikaisin aamulla pirteä kuin peipponen ja piristi äidinkin väsynyttä mieltä iloisella lirkuttelullaan. Hauska yllätys oli myös se, että A:n 5-vuotias serkkupoika T kömpi aamulla kanssamme samaan sänkyyn, jossa sitten kutittelimme A:aa ja höpöttelimme niitä näitä.

Serkkupoika leikkimässä A:n kanssa.

T olikin kylässä ensimmäinen, jota A ei paljoa vierastanut. Itse asiassa toisen yön jälkeen A jopa naureskeli T:n touhuille ja oli aina innoissaan nähdessään tämän. Varsinkin pappaansa A tuntui vierastavan erityisen paljon, eikä hän meinannut viihtyä minuuttiakaan pappansa sylissä. Paljon ei tullut siis päivälläkään levättyä, kun A halusi olla lähinnä sylissäni tai ainakin lähellä minua.
            Ensimmäisen yön jälkeen kävimme myös oman isoäitini eli A:n isomamman luona kylässä. Isomamma on jo 91-vuotias ja senkin vuoksi jo hieman höppänä. Edelleen hän asuu omassa kodissaan, jonne hänelle on järjestetty erilaisia palveluita. Isomamman muistista ja mielenliikkeistä kertoo mm. se, että hän oli järkyttynyt kertoessani asuntokaupoista. Hänen mielestään emme saisi muuttaa Turkuun (asumme siis jo nyt Turussa), koska sieltä on niin pitkä matka lapsuudenkotiini. Hän ei myöskään muistanut, että minulla on lapsi, vaan hän ihmetteli kovin, kenet minä kannoin hänen kotiinsa.
           Lähdin maalle tosiaan tarkoituksenani katsoa tavaroita tulevaan kotiimme. Muutamia huonekaluja olen varannut itselleni jo aikoja sitten, joten tllä kertaa keskityimme lähinnä "pikkutilpehööriin". Joitain astioita sieltä löytyikin, vaikken vielä luvannut tuoda niitä Turkuun. Nykyiseen asuntoomme ei mahdu enää yhtään ylimääräistä tavaraa, enkä osaa vielä edes hahmottaa, miten paljon kaappitilaa jo nykyiset astiamme vievät uudessa kodissamme. Pari purkkia ja leivosvuokia kuitenkin otin jo nyt matkaani, sillä ne eivät vie paljoakaan tilaa. Lisäksi olen jo kauan havitellut vanhan äitiyspakkauksen makuupussia (luultavasti vanhemman veljeni syntymästä) ja nyt sain sen kotiini.

Meidän "uusi" makuupussimme!

Muutama kotiimme haalimani löytö.

           A sai taas uusia kokemuksia ja sai olla tekemisissä muidenkin kuin vain vanhempiensa kanssa. Vaikka tyttö oli erossaan isästään parin päivän ajan, tunnisti hän erossaolon jälkeen edelleen isänsä kasvot. Tai niin ainakin kuvittelisin, koskei hän isäänsä vierastanut. Tänään aamulla hän oikein tankkasikin isän läheisyyttä ja koitti saada isältään paljon huomiota silittelemällä raapimalla isänsä rintaa ja tuijottaen iloisesti isäänsä syvälle silmiin. Ihanaa, kun koko perhe on taas kasassa <3 (tai noh... H lähti pelaamaan salibandya täksi päiväksi, joten perheaika alkaa vasta illemmalla...)

-Massu

4kk neuvola

          Tänään pitikin venyä melkoiseen suoritukseen, kun haasteena oli ehtiä puoli kymmeneksi neuvolaan. Neiti monesti nukkuisi vielä aamuyhdeksään varsinkin jos itsekin jään petiin hänen kanssaan. Onneksi A kuitenkin osasi herätä tänään jo vähän ennen kahdeksaa noin vartti sen jälkeen, kun meikäläinen oli kömpinyt sängystä pois. Itse rakastan rauhallisia aamuja, joten mieluumin herään vähän liiankin aikaisin, kuin nukun pitkään ja suhaan kiireellä sovittuun paikkaan.
           Tällä kertaa A:lla olikin lääkärineuvola, jossa avustamassa oli myös terveydenhoitaja. Olin hieman ihmeissäni, ettei meidän oma hoitajamme ollutkaan mukana, sillä varasimme juuri tämän ajan silmälläpitäen sitä, että oma hoitajamme pääsisi myös osallistumaan. Sisään päästessämme hoitaja tai lääkäri ei vaivautunut edes esittäytymään, vaikka kumpikin oli minulle entuudestaan tuntematon. Pienet pyyhkeet siis siitä... Kauaa ei rupateltu ennen kuin lääkäri käski riisua A:n mittauksia varten. Minulla oli pieni veikkaus, että A olisi jo kaksinkertaistanut painonsa suhteessa syntymäpainoonsa. Noh, aika paljon jäätiin vielä "tavotteesta", mutta ilmeisesti painoa on kuitenkin tullut tarpeeksi. Millään lailla lääkäri tai hoitaja ei nimittäin painoa tai pituutta kommentoinut. Pituutta oli tullut kuukauden takaiseen parisen senttiä.
             Rutiinimittausten jälkeen lääkäri tutki A:n lonkat ja muut rakenteet. Sen jälkeen sain ottaa pelkissä vaipoissa olevan tytön syliini, jolloin lääkäri tutkaili mm. A:n näkökykyä, tarkkaavaisuutta ja kuuloa. Tietenkään tarkkoja mittausarvoja ei näin pieneltä lapselta voi edes mitata, mutta tarkoitus olikin vain katsoa, että lapsi ylipäätään kuulee ja näkee. 
             Yleensä vieraalle hoitopöydälle joutuessaan A on jonkin aikaa hieman hämmentynyt ja alahuulikin saattaa mennä rullalle. Useimmiten itkuilta kuitenkin vältytään, jos A näkee äidin tai isän kasvot. Neuvolan vastaanotolla reaktio on kuitenkin aina aivan toisenlainen. Jo siinä vaiheessa, kun A:n laskee mittaus/hoitopöydälle alkaa järjetön itku, jotka jatkuu aina koko mittaamisoperaation ajan. En tiedä pelottaako A:aa neuvolatilanteissa vieraat ihmiset vai vieras paikka. Onneksi äidin syli kuitenkin lohduttaa.
             Lääkärivastaanotosta jäi hieman hämmentynyt olo, sillä sekä lääkäri että hoitaja olivat kumpikin hyvin vähäsanaisia. Muutenkin vastaanotto oli todella lyhyt. Olimme myös saaneet lomakenivakan H:n kanssa täytettäväksemme omista voimaravoistamme juuri tätä lääkärineuvolakertaa varten, muttei lomaketta käsitelty millään lailla. Mutta eikös monesti ole niin, että jos kenelläkään ei ole mitään negatiivista sanottavaa, niin asiat ovat aika hyvin? Eli hyvillä mielin vaan paahdetaan eteenpäin!

-Massu

Vuoden p*skin äiti

          Uskon, että ainakin osa äideistä on ohjelmoitu tilanteessa kuin tilanteessa potemaan huonoa omatuntoa lähes kaikesta. Itse tunnustan potevani useinkin "paska-mutsi-fiilistä" vaikka järjellä ajateltuna kasvatustavassani ei välttämättä olisikaan mitää vikaa. Välillä ihan oikeasti jopa säälin omaa lastani, että hän on saanut äidikseen näin surkean, aran, ujon, ruman, laiskan ja tylsän äidin.
           Monesti en tiedä, miten toimisin, jotta lapseni saisi mahdollisimman hyvän kasvualustan. Pitäisikö minun olla koko ajan läsnä ja leikkiä lapseni kanssa? Vai pitäisikö minun totuttaa tyttöä enemmän yksinoloon? Tulisiko meidän käydä enemmän erilaisissa vauvaharrastuksissa, jotta tyttö tottuisi vieraisiinkin? Vai pitäisikö minun antaa lapsen olla vain siinä seurassa, jossa hän nykyisin viihtyy? Näitä tässä taas mietin, koska A itki itkemistään tänään vauvakahvilassa, jonka yhteydessä oli myös vauvajumppa-tuokio. Ensimmäisen itkukohtauksensa hän sai, kun hän vietti pari minuuttia hoitotädin sylissä minun itsekkäästi mentyäni juomaan teeni "rauhassa" keittiöön. Juuri kun pitkät itkut oli itketty, alkoikin jo vauvajumppa-tuokio, jonka lopussa itkettiin taas. Tiesin, että tyttö itkee suurimmaksi osaksi vain kuumuuttaan, mutta silti tunsin syyllisyyttä siitä, etten saanut lohdutettua tarpeeksi lastani. Pelkässä äiti-lapsiporukassa tämänlaiset tilanteet eivät tunnu niin pahalta, kuin lapsettomien seurassa. Kuitenkin (suurin)osa äideistä on varmasti kokenut samanlaisia tilanteita omassa arjessaan. Silti olisin mieluumin täydellinen äiti, joka selviytyy tilanteesta kuin tilanteesta niin, että kaikki pysyvät tyytyväisinä. Monesti sanotaan, että äiti on äidille susi, mutta kyllä minun tapauksessani minä itse taidan olla itselleni se pahin kriitikko.

-Massu

Oma koti kullan kallis!

       ...tai ainakin kallein hankkimani asia... Nimittäin, tässä kävi nyt niin, että kohta perheemme taitaa ihan oikeasti muuttaa omaan-omaan asuntoon. Kyseinen rivitaloasunto ehti olla vain pari viikkoa myynnissä, kun me menimme tekemään tarjouksen. Jo julkisessa esittelyssä kiskaisimme välittäjää hihasta ja ilmoitimme haluavamme tehdä asunnosta tarjouksen. Pudotimme tarjouksessamme hintaa aika reilusti ja annoimme myyjälle yhden vuorokauden miettimisaikaa. Vastatarjous tulikin jo saman vuorokauden puolella. Mietimme yön yli ja teimme vielä toisen vastatarjouksen, johon myyjä vastasi vielä yhdellä tarjouksella. Viimeisin ehdotus oli jo niin lähellä kummankin edellisiä tarjouksia, että päätimme hyväksyä sen. Melkoista soutamista ja huopaamista siis! Laitoimme tarjoukseemme kylläkin ehdon, ettei kauppaa tehdä ennen kosteusmittausta. Jos mittauksessa ilmenee jotain hämminkiä, kauppa ei ole enää sitova.
            Itse asunto on tilava kolmio kahdessa tasossa. Harvat kaksiota isommat rivitaloasunnot ovatkaan Turussa yhdessä talossa tai jos ovatkin, niin hinnat kipuavat usein aika korkealle. Kuitenkin kaupungin tontit maksavat aika lailla, joten lisätilaa saa edullisemmin rakentamalla ylöspäin. Monet ovat kyllä "ystävällisesti" ohjastaneet meitä ostamaan yhdessä tasossa olevan asunnon, koska "rappuset ovat lapsiperheessä TODELLA hankalat". Noh, itse olen 19 ensimmäistä vuotta elämästäni elänyt kaksikerroksisessa omakotitalossa, eikä rappusten olemassaolo ole minun vanhemmillenikaan ollut koskaan mikään ongelma. Silloin, kun itse olin pieni, ei edes rakenneltu rappusten päihin mitään portteja, joten kyllä sitä tuli itsekin varmasti keikuttua pienenä vähän "vaarallisilla vesillä". Asunnon alakerrassa on hyväkuntoinen keittiö, iso olohuone, pieni wc ja käynti patiolle/takapihalle. Yläkerrasta löytyvät suuri ja pieni makuuhuone, kodinhoitohuone, kylpyhuone/wc, sauna ja parveke. Parvekkeelle pääsee siis isosta makuuhuoneesta. Asuntoon kuuluu lisäksi etupihalta löytyvä ulkovarasto sekä katospaikka autolle. Asunto on muuten oikein hyvässä kunnossa paitsi, että olohuoneen parkettilattia kaipaa hieman kunnostusta. Edellisellä asukkalla kun on ollut kissoja... Ja toki joihinkin seiniin pitää laittaa vähän maalia tai tapettia koska ainahan sitä asumisesta jotain pieniä kolhuja ja reikiä seiniin jää.
            Aika mahtava juttu siis! Vaikka ehdimme katsoa asuntoa näin intensiivisemmin "vain" vähän yli kuukauden ajan, alkoi etsintäurakka tuntua pikkuhiljaa aika uuvuttavalta. Viikonloput ovat olleet pyhitettynä pelkästään asuntoesittelyille ja uusia asuntoja on tullut kyttäiltyä netistä useita tunteja viikossa. Kaikenkaikkiaan taisimme ehtiä käydä 14 asunnossa. Tällä asunnonetsintäkokemuksella voinkin todeta, että on aina parempi käydä paikanpäällä ennen lopullisen mielikuvan muodostamista. Kohteiden joukossa on nimittäin ollut sekä niitä, jotka ovat yllättäneet positiivisesti ja että niitä, jotka ovat olleet täysiä pommeja. Vaikka kohteista olisi otettu laadukkaita kuvia, eivät nekään välttämättä kerro koko totuutta. Kuvista voidaan helposti rajata epämieluisia kohtia pois tai kuvia saatetaan hieman käsitellä esim. kirkkaammiksi, jotta pikkuviat saattavat kadota kuvista kokonaan. Sen voin myös sanoa, että asuntonäytöissä kannattaa käydä jo hyvissä ajoin, sillä näytöissä käymällä oppii kiinnittämään olennaisiin asioihin huomiota. Mekin olimme ensimmäisissä näytöissämme kuin puulla päähän lyötyjä, emmekä osanneet kysyä oikeastaan mitään välittäjiltä. Alussa ei meillä ollut myöskään ihan täyttä käsitystä asuntojen hinnoista, tiesimme vain suurinpiirtein, mihin omat rahkeet rahallisesti riittävät. Nyt sitä osaakin jo lajitella asuntoja sen mukaan, missä on halpa ja missä kallis pyyntihinta.
            Nyt kaikki peukut ja varpaat pystyyn, ettei kosteusmittauksessa löytyisi mitään hälyyttävää! Muuten saamme jatkaa vielä oman asunnon etsimistä!

-Massu

Elämää neljän kuukauden iässä

         Jipii! Tyttäreni viettää tänään neljäkuukautissynttäreittään! Kolmasosa vuodesta on siis jo kulunut tämän veikeän otuksen seurassa. A on edelleen aika kiinni vanhemmissaan, mutta arki on silti muuttunut hyvinkin paljon siitä, mitä se oli vastasyntyneen kanssa.
          Tyttö on edelleen täysin rintamaidolla. Toki muutamia kertoja hänelle on syötetty äidinmaitoa pullosta, mutta sekin maito on tosiaan tullut omasta rinnastani. Pullosta syötettynä A ei kyllä meinaa millään tulla tyytyväiseksi, eikä hän aina pulloa oikein suostu syömäänkään. Oman haasteensa imetykseen on tuonut se, että A:n keskittyminen tuppaa välillä vähän herpaantumaan. Hetken ruokailtuaan hän usein alkaa katsella ympärilleen, irrottaa imuotteensa ja joko itkee tai hymyilee (riippuen vuorokaudenajasta). Ruokahetket ovatkin välillä sellaista "napostelua".
            Yöt ovat edelleen katkonaisia. Nykyisin A herää kolme kertaa yössä ja pisin unijakso sijoittuu edelleen tuohon alkuyöhön. Kaikenkaikkiaan A:n yö kestää 11-12 tuntia sillä hän menee iltaisin nukkumaan n. klo 21.00 ja herää aamulla n. klo 8-9.00 aikoihin.
            Jossain vaiheessa "valittelin" sitä, ettei tyttäreni ole oikein osannut nukkua päiväunia. Nyt viimeisen kuukauden aikana tähänkin on tullut hieman muutosta, sillä yleensä hän nukkuu edes parit hiukan pitemmät unet. Edelleen unet kestävät maksimissaan tunnin tai puolitoista, mutta sekin on merkittävä "parannus" kuukauden takaiseen. Silloin tyttö lähinnä vain torkahteli ja unet kestivät n. 15-30 min.
             Vielä A ei ryömi tai käänny selältä vatsalleen, mutta kyllä hän muuten jo hieman liikkuu. Jos hänet jättää hetkeksi vaikka lattialle leikkimään, aika harvoin hänet löytää samasta asennosta. Usein vähintään varpaat osoittavat ihan eri suuntaan kuin alussa. Nyt viikon ajan A on tutustunut myös omiin varpaisiinsa, joten selällään maatessaan varpaat etisytyvät useimmiten joko tytön kätösiin tai suuhun. Siinä varpaat suussa keikistellessään hän usein kellahteleekin kyljeltä toiselle ja usein sukat ovat aivan jossain muualla, kuin jaloissa.

Varpaista kiinni!

            A tarttuu jo oikein hienosti esineisiin, vaikka hienomotoriikasta ei voi vielä puhuakaan. Useimmiten kuitenkin näkökentässä oleva lelu tai vaikka äidin sormi löytää tiensä pikku kätösiin... ja siitä suuhun.
            A on osoittautunut melkoiseksi kuumakalleksi. Vaikka öisin hänen päällään on pelkkä yöpuku ja ohut viltti, on hän miltei aina hiestä märkä. Lisäksi usein hän viihtyy meillä kotonakin mieluusti aika vähissä vaatteissa vaikka asunnossamme on usein 18-19 astetta lämmintä. Vaatetta lisätessä hänestä tulee hyvin itkuinen, eikä itku meinaa laantua muuten kuin vaatteita vähentämällä.
             Muutamia kertoja A on ihan kunnolla kikatellut ääneen, mutta useimmiten hänen naurunsa on vielä sellaista hengen haukontaa. A tykkää nauraa mm. kun häntä hyppyyttää, kun hänen kaulaansa päristelee tai kun hänen kainaloitaan kutittaa. Erityisesti isälle naureskellaan silloin, kun tänä päristelee tytön vatsaa.
             A on alkanut viihtyä isänsä kanssa hirmuisen hyvin. Aina H:n tulessa kotiin tyttö alkaa kiljua innosta ja hymyilee kuin pieni aurinko. Äitiäkin on paljon hauskempi tutkailla isän sylistä, kuin vaikka laittalta käsin.
             Niin se lattialla olo... A ei edelleen tykkää olla yksin lattialla pitkiä aikoja, mutta nykyisin hänet voi jättää yksin edes siksi aikaa, kun itse käy vaikka vessassa tai tekemässä itselleen välipalaa. Parasta viihdykettä ovat tällä hetkellä juuri ne omat varpaat.

Nukkumaan mennessäkin on kiva mutustella koipia

             Arkipäivät sujuvat yleensä "perus lapsiperheen arkea" pyörittäen. Vaipanvaihtoa, syöttämistä, seurustelua, leikkimistä, ihmettelyä, vaunuilua, nukuttamista. Maanantait on kuitenkin varattu vähän erilaiselle toiminnalle, sillä olemme alkaneet käydä MLL:n vauvakahvilassa. Joihinkin viikkoihin mahtuu myös muita äiti-lapsi -tapaamisia. Joku voisi pitää meidän arkeamme todella tylsänä, sillä saatamme käydä VAIN kerran viikossa jossain vauvajutuissa, mutta omasta mielestäni sekin on jo aika hyvin. Ehkä jossain vaiheessa mekin alamme "harrastaa" A:n kanssa jotain yhdessä!

-Massu