Uskon, että ainakin osa äideistä on ohjelmoitu tilanteessa kuin tilanteessa potemaan huonoa omatuntoa lähes kaikesta. Itse tunnustan potevani useinkin "paska-mutsi-fiilistä" vaikka järjellä ajateltuna kasvatustavassani ei välttämättä olisikaan mitää vikaa. Välillä ihan oikeasti jopa säälin omaa lastani, että hän on saanut äidikseen näin surkean, aran, ujon, ruman, laiskan ja tylsän äidin.
Monesti en tiedä, miten toimisin, jotta lapseni saisi mahdollisimman hyvän kasvualustan. Pitäisikö minun olla koko ajan läsnä ja leikkiä lapseni kanssa? Vai pitäisikö minun totuttaa tyttöä enemmän yksinoloon? Tulisiko meidän käydä enemmän erilaisissa vauvaharrastuksissa, jotta tyttö tottuisi vieraisiinkin? Vai pitäisikö minun antaa lapsen olla vain siinä seurassa, jossa hän nykyisin viihtyy? Näitä tässä taas mietin, koska A itki itkemistään tänään vauvakahvilassa, jonka yhteydessä oli myös vauvajumppa-tuokio. Ensimmäisen itkukohtauksensa hän sai, kun hän vietti pari minuuttia hoitotädin sylissä minun itsekkäästi mentyäni juomaan teeni "rauhassa" keittiöön. Juuri kun pitkät itkut oli itketty, alkoikin jo vauvajumppa-tuokio, jonka lopussa itkettiin taas. Tiesin, että tyttö itkee suurimmaksi osaksi vain kuumuuttaan, mutta silti tunsin syyllisyyttä siitä, etten saanut lohdutettua tarpeeksi lastani. Pelkässä äiti-lapsiporukassa tämänlaiset tilanteet eivät tunnu niin pahalta, kuin lapsettomien seurassa. Kuitenkin (suurin)osa äideistä on varmasti kokenut samanlaisia tilanteita omassa arjessaan. Silti olisin mieluumin täydellinen äiti, joka selviytyy tilanteesta kuin tilanteesta niin, että kaikki pysyvät tyytyväisinä. Monesti sanotaan, että äiti on äidille susi, mutta kyllä minun tapauksessani minä itse taidan olla itselleni se pahin kriitikko.
-Massu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti