Imetyksen loppu?

        Imetyksestä on muodostunut minulle todella tärkeä asia. Ensimmäisinä elinkuukausinaan lapseni on saanut 100% ravinnostaan minun rinnoistani. Puolen vuoden jälkeen maidon osuus koko ravinnon määrästä on tasaisesti pienentynyt. Lapseni ei ole siis ollut pitkään aikaan enää riippuvainen rintojeni olemassaolosta, vaan imetykseen on liittynyt enemmänkin läheisyys ja sosiaalinen kanssakäyminen.
        En ole missään vaiheessa halunnut edes päättää, milloin lopettaisin imetyksen. Raskauduttuani uudelleen imetys sattui parin viikon ajan, jolloin lopetust toki kävi mielessä. Imetyskertoja oli kuitenkin vain 1-2 päivässä, joten kivun sietäminen n. 15 minuutin ajan päivässä ei tuntunut ylitsepääsemättömältä. Äitini kovasti patisti minua lopettamaan imetyksen, mutten kokenut sen olevan tarpeellista.
        Nyt, kun lapseni on ollut kolmen yön ajan poissa kotoa, imetykseenkin on tullut muutaman päivän totaalitauko. Tavallaan siis imettämisen lopettaminen tuntuisi tässä välissä hyvinkin luontevalta, mutta toisaalta jäisin kyllä kaipaamaan imetyshetkiä. Olen kokeillut käsin lypsäen, että maitoa on edelleen rinnoissani, joten imetyksen jatkaminenkin voisi olla mahdollista näinkin pitkän tauon jälkeen. Luulenkin, että annan lapseni päättää imetyksen tulevaisuudesta. Jos hän pyytää rintaa ja maitoa todella vielä tulee, jatkan siitä, mihin ennen yökyläilyä jäimme. Mutta jollei A edes halua rintaa, en ala sitä hänelle myöskään tyrkyttää.
       Minulle imetys on ehdottomasti sopinut. Itse asiassa olen rakastanut sitä (takkuista alkua lukuunottamatta)! Imetys on ollut yli vuoden kiinteä osa minun ja A:n yhteisiä päivärutiineja. Olen joutunut kuitenkin törmäämään myös ennakkoluuloihin, sillä joudun usein selittelemään imetyksen jatkamista sukulaisille tai tuttaville. Kuulen monesti kommennteja kuten:"Eikös sun olis jo aika vierottaa sun lapses?!" tai "Ei raskaana kannata imettää!" Nämä ovat kuitenkin vain joidenkin ihmisten mielikuvia, enkä ole antanut niiden vaikuttaa omaan käyttäytymiseeni. Olen vain kuunnellut omia vaistojani ja tehnyt sitä, mikä on parhaimmalta tuntunut.

-Massu

Parisuhteen aika

       Olemme viettäneet H:n kanssa ihan kahdenkeskeistä aikaa äärimmäisen vähän sen jälkeen, kun A syntyi. Joitain yksittäisiä kertoja toki on ollut, milloin olemme kiireellä käyneet ulkona syömässä jonkun sukulaisen vahtiessa lastamme. Voisin laskea, että olemme päässeet kahdestaan ulos kolme kertaa. Joku voisi sanoa, että sekin on tyhjää parempi, mutta loppujen lopuksi määrä tuntuu äärimmäisen pieneltä.
        Tiistaina A lähti ensimmäistä kertaa elämässään muutamaksi yöksi mammalle ja papalle ilman vanhempiaan. H on viettänyt muutamia öitä erossa A:sta, mutta tämä on minulle aivan ensimmäinen kerta. Niinpä minulle ja H:le tarjoutui ennennäkemätön mahdollisuus viettää laatuaikaa ihan vain kahdestaan. Varasinkin samalta istumalta meille pöydän seurvaavaksi illaksi ravintolaan, jonne H on halunnut minut useaan otteeseen viedä.

Tuli syötyä ihan pitkän kaavan mukaan

         Monille pareille käy lapsen synnyttyä niin, että kumppanit erkanevat toisistaan täysin. Sitten ku pitäisi viettää ihan kahdenkeskisiä hetkiä, ei enää tiedä, mistä puhua tai kenen kanssa ylipäätään on. Minusta oli ihanaa huomata ravintolassa, miten näinkin pitkän tauon jälkeen viihdyimme H:n kanssa ihan kahdestaan. Meillä oli pitkästä aikaa aikaa jutella jostain muustakin, kuin A:n hoitopäivästä, A:n syömisistä, A:n pottailuista, A:n leikkimisestä, A:n nukkumisesta yms. Yksinkertaisesti ei ollut kiire mihinkään ja saatoimme keskittyä ihan vain toisiimme.
         Myönnän, että parisuhteemme on ollut minulle jonkin aikaa itsestäänselvyys. Olemme toimineet H:n kanssa perheemme pyörittäjinä kumpikin tehden omat velvollisuutensa. Aina ei tule mietittyä, mitä velvollisuuksia tai oikeuksia myös parisuhteeseen kuuluu. Totuus kuitenkin on, ettei parisuhdettakaan saisi aivan täysin unohtaa, sillä sehän on koko perheen pohja. Siitä kaikki on saanut alkunsa ja voimansa. Vaikeina hetkinä on kuitenkin hyvä muistaa, että jokaiseen parisuhteeseen kuuluu myös niitä suvantovaiheita, joiden takia ei kannata heti luovuttaa. Eri asiat vievät eri elämäntilainteissa enemmän aikaa kalenterista ja harva meistä pystyy pyörittämään koko ura-parisuhde-lapsi-harrastus-ystäväpiiri -arkea täysin tasapainoisesti.
          En tiedä, milloin seuraavan kerran pääsemme H:n kanssa viettämään yhteistä aikaa kodin ulkopuolella, mutta toivottavasti pian. Minun itseni on jotenkin vaikeaa pyytää hoitoapua, oli tarkoitus miten hyvä tahansa. Mietin ensimmäisenä, kuinka paljon vaivaa muille pyynnöilläni aiheutan, vaikka esim. omat vanhempani ovat mielellään A:n kanssa. Emme olisi varmaankaan nytkään saaneet viettää muutamaa yötä ilman lasta, jolleivät omat vanhempani olisi asiaa ehdottaneet. Tuntuisi kuitenkin ihan hyvältä idealta sopia jokin säännöllinen rytmi, milloin pääsisimme hetkeksi H:n kanssa hieman tuulettummaan. Ajatus tuntuisi siksikin mairittelevalta, että kohta kätemme ovat taas täynnä toisen lapsen syntyessä kesällä.

-Massu

Hoitopaikan vaihto

       Päivää ennen loppiaista sain puhelun, joka aiheutti muutamia ylimääräisiä sydämen lyöntejä. A:lta lähtisi hoitopaikka puolentoista viikon sisällä alta ja sillä aikaa meidän pitäisi löytää A:lle korvaava hoitopaikka siihen mennessä. Koska olimme jo valmiiksi kaupungin varhaiskasvatuksen asiakkaita, sisäinen siirto tuntui helpoimmalta vaihtoehdolta.
       Soitinkin saman viikon lopulla perhepäivähoidon esimiehelle ja kysyin korvaavaa hoitopaikkaa. Valittavana oli kolme vaihtoehtoa: päiväkoti (jossa ei ole näin pienille edes ryhmää), parin kuukauden päästä eläkkeelle jäävä perhepäivähoitaja ihan tästä läheltä ja perhepäivähoitaja hieman kauempaa. Päätimme valita tuon viimeisimmän vaihtoehdon, vaikka hoitomatka nyt yli triplaantuu. Matka ei kuitenkaan tuntunut vieläkään mahdottomalta, sillä kaupungissa välimatkat ovat hämäävän lyhyitä.
        Tämän viikon tiistaina kävimmekin tutustumassa tulevaan hoitopaikkaan. Hoitaja vaikutti oikein mukavalta ja hänen kodissaan asuu myös pieni koiranpentu. Hoitaja kertoi muiden hoitolasten olevan aika lailla saman ikäisi, kuin A. Näin ollen A:kin saa enemmän samanikäistä seuraa, sillä vanhassa hoitopaikassa hän oli selkeästi muita nuorempi.
        Huomenna pitäisi sitten olla viimeinen hoitopäivä vanhassa hoitopaikassa. A on kuitenkin jälleen kuumeessa, joten hän jää päiväksi potemaan isänsä kanssa kotiin. Minulla ei ole pahaa sanottavaa A:n entisestä hoitajasta, vaikka A onkin joutunut olemaan todella paljon varahoitopaikoissa. Olen vain hieman pettynyt siihen, millä aikataululla kaikki nämä muutokset tapahtuivat. Tällä hetkellä elämääni mahtuu paljon muutakin miettimisen arvoista, joten en voi sanoa ilahtuneeni hoitopaikkauutisista. Toivotaan siis, että hoitopaikan vaihto sujuisi sulavasti, emmekä joutuisi törmäämään samanlaisiin ongelmiin. Olisi hyvä, että A saisi pitää tulevan hoitopaikan edes äitiyslomaani asti, sillä silloin A:n hoitotarve viimeistään arvioidaan uudestaan.

-Massu

Isosisko?

          Nyt kirjoitan tähän rytinällä toisenkin tekstin, sillä olen pakahtua kaikkiin näihin kirjoitusideoihin! Tällä hetkellä perheemme arkea mullistavat kaikenmoiset mullistukset mm. H:n työpiste vaihtui Kaarinasta Turkuun, A:n hoitopaikka vaihtuu ja minä puurran kiireisenä koulussa. Lisäksi on vielä jotain, mistä en ole puhunut blogissani sanallakaan.
          A:sta on mahdollisesti tulossa kesällä isosisko. Niin kuin emme ensimmäistä lastamme, emme myöskään tätä raskautta sen enempää suunnitelleet. Päätimme vain, että lapsi saa tulla jos on tullakseen. Kolmet kuukautiset minulla ehtikin olla synnytyksen jälkeen ennen raskautumistani, joten ei nyt ihan ensimmäisellä kerralla tärpännyt. Vaikka lasta ei oltu suunniteltu, on pienokainen silti hyvin odotettu tulokas.

Uusi neuvolakortti perheemme kokoelmiin

        Sain tietää raskaudestani marraskuun loppupuolella. Synnytyksen jälkeen PMS-oireeni ovat olleet ihan mahdottomat, sillä turvotus ja kipuilu on alkanut aina paria viikkoa ennen kuukautisia. Nyt turvotusta ja kipua ei kuulunut, joten päättelin jonkin olevan toisin. Tein raskaustestin päivänä, jolloin ajattelin kuukautisen alkavan. Testi näytti selkeää kontrolliviivaa ja hyvin hailakkaa testiviivaa. Hain apteekista selkeämpilukuisen digitaalisen testin ja toistin kokeen noin viikon päästä. Positiivinen tuloshan sieltä tuli, vaikkei H meinannut testiä ensin uskoakaan.   

        Raskauteni tähän mennessä on sujunut vaihtelevasti. Raskausviikolla 6 alkoi järjetön pahoinvointi, joka ajoi minut miltei asumaan vessanpöntön vieressä. Mietinkin jo, odotanko mahdollisesti kaksosia. Pahoinvointia kesti vain muutaman viikon ajan ja tuostakin ajasta olin suurimman osan joululomalla. Pahoinvoitini oikeastaan päättyi siihen, kun muutaman päivän totaalioksentamisen jälkeen hakeuduin päivystykseen nesteytykseen. Samalla minulle annettiin pahoinvointilääkettä, mille tosin olikin allerginen. Nesteytys toimi kuin taikajuoma, enkä ole sen jälkeen oksentanut kertaakaan. Toinen arkea hieman häirinnyt oire on ollut väsymys, mutta sekin alkaa jo hieman helpottaa.
           Ensimmäinen neuvola oli raskausviikolla 7. Koska mahassani oleva lapsi ei ole ensimmäiseni, neuvolassa käytiin aika paljon jo itselleni tuttuja asioita läpi. Puhuttiin mm. ruokavaliosta, vitamiineista, liikunnasta, tukiverkostosta ja päihteistä. Sydänääniä ei vielä kuunneltu, joten ainoa käteen jäänyt asia oli iso nivaska samoja esitteitä ja ohjeita, joita jo A:aa odottaessa sain.
          Eilen sitten käytiin niskaturvotus-ultrassa. Masussa köllötteli oloonsa ilmeisen tyytyväinen, hyvin eläväinen pienokainen. Lapsen koko vastasi raskausviikkoja ja niskaturvotus vaikutti normaalilta. Sydänääniä kuuntelimme niin lyhyen hetken ajan, etten ehtinyt asiaa oikein edes rekisteröidä.

Nt-ultra, 12+3

           Tällä hetkellä raskauviikkoja on kasassa 12+4 ja laskettu aika on 23.7. Emme ole vielä kertoneet raskaudestani läheskään kaikille sukulaisille tai tuttaville. Minun perheestäni asiasta tietävät vanhempani, H:n suvusta H:n äiti. Sen verran minun pitää paljastaa, että myös veljeni uusi vaimo odottaa lasta syntyväksi ensi kesäksi. Tuleva kesä onkin varsinainen vauvakesä!

-Massu

Elämää 15 kuukauden iässä

      A:n täytettyä vuoden, lopetin näiden kuukausittaisten kehityskirjoitusten laatimisen. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö kehitystä ja kasvua olisi tapahtunut näinäkin kuukausina. Osa nyt käynnissä olevista kehitysvaiheista vain on niin suurilinjaisia, että on vaikeaa linjata, minä päivänä lapsi onkaan oppinut mitäkin. Lisäksi en ajatellut kirjoittaa lapseni kehityksestä hänen rippikouluikäänsä asti joka ikinen kuukausi.
       Tällä hetkellä meillä asuu utelias, ymmärtäväinen, touhukas, vauhdikas, äänekäs ja ketterä tyttö. A kiipeilee kaikkialle ja välillä touhu näyttää vähän liiankin pelottomalta. Portaat hän nousee ketterästi ylös, mutta alas hän uskaltaa astua vasta pari askelmaa. Lenkille lähtiessä A ei aina haluaisi nousta rattaisiin, vaan hän haluaisi kävellä itse kaikkialle. Välillä hän juokseekin pihatietä karkuun jos äiti koittaa hänet syliinsä napata.
        Musiikista A tykkää erityisen paljon. Hän villiintyy tanssimaan pienestäkin musiikinpätkästä ja välillä intoutuu itsekin laulamaan. Erityisesti hän tykkää musiikista, josta löytyy selkeä rytmi.
       A tykkää myös paljon lukea. Tai lukemisestahan tässä iässä ei voi vielä puhua, mutta A tykkää hirmuisesti selailla erilaisia kirjoja ja lehtiä. Iltaisin luen aina hänelle pienen sadunpätkän, mutta A haluaisi mieluummin selailla itse kirjaa.
       Sanojakin on kerääntynyt A:n sanavarastoon jo muutamia. Aikaisempien koiran, kukan, kellon ja kakun lisäksi A osaa sanoa mm. nenä, napa, kukkuu, kakka, vauva ja kirja. Koira on kuitenkin edelleen hänen lempisanansa, jolla hän korvaa monien muiden eläinten nimet.
       A ymmärtää jo hämmästyttävän paljon asioita. Hän osaa noudattaa ohjeita kun esim. häntä pyytää laittamaan kaikki frisbeekiekot takaisin laukkuun tai tuomaan äidille villasukat. Hän osaa osoittaa eri asioita pyynnöstä esim. silmä, korva, pää, isä. Kun sanon, että on aika mennä syömään, hän kävelee itse syöttötuolille koittaen kiivetä sinne itse.
       Pottailu on jälleen alkanut sujua lyhyen hankalamman vaiheen jälkeen. Usein A ilmoittaa "äh"-äänteellä haluavansa potalle. Joinain päivinä olemmekin selvinneet miltei kuivin vaipoin. Välillä A tykkää istuskella potalla jopa niin paljon, että hän
        Tässä ihan parin viikon sisällän A:le on puhjennut kolme uutta hammasta. Tällä hetkellä neidin suussa siis on huimat seitsemän hammasta.
        A on viihtynyt todella hyvin hoidossa ja hän on aina aamulla ihan innoissaan nähdessään hoitotädin. Mutta iloitsee hän myös iltapäivällä nähdessään minut. Hoitojärjestelyihin tosin tulee pieniä muutoksia, kun nykyinen hoitajamme lopettaa ensi viikolla työnsä ja tyttö vaihtaa toiselle hoitajalle.
        Siinäpä tulikin kuvattua ainakin noin suurpiirteisesti tyttäremme elämää. Näin äidin näkökulmasta arki on muuttunut päivä päivältä rennommaksi ja helpommaksi, mitä enemmän A on oppinut itse liikkumaan ja touhuamaan. Moni muu äiti voi olla asiasta toista mieltä, mutta meillä on selvitty taaperoarjesta oikein mallikkaasti.

-Massu

Paluu polin kautta

       Syksy ja talvi ovat olleet hyvin hektistä aikaa minulle. Koulutyöt ovat vieneet leijonanosan ajasta ja siinä sivussa on vielä pitänyt koittaa olla hyvä äiti ja aviovaimo. Tietokoneen äärellä on tullut kyllä istuttua hävettävän paljon nimenomaan koulutehtävien parissa, mutta blogia olen hädin tuskin ehtinyt edes avaamaan. Miten kivalta tuntuukaan taas kirjoittaa ajatuksiaan, jotka ovat monena iltana muhineet päässäni. Tämän kerran aihe ei kyllä ole ihan sellainen, mistä mielelläni kirjoittaisin, mutta kirjoitan kuitenkin.
       Eilinen ilta oli yksi elämäni pelottavimmista. Olin jo päivällä huomannut, että A on hieman väsynyt, eikä oikein jaksa leikkiä (A on siis ollut koko viikon lomailemassa kanssani kotona). Kävimme jossain vaiheessa kaupungillakin, eikä hän jaksanut lainkaan kiinnostua muista ihmisistä normaaliin tapaansa. H lähti pian työvuoronsa jälkeen salibandytreeneihin, joten olimme illan A:n kanssa kaksin. Olohuoneessa leikkiessään A yhtäkkiä horjahti taaksepäin lyöden takaraivonsa sekä lattiaan, että pöydän jalkaan. Yleensä kaatuessaan A alkaa välittömästi itkeä, mutta nyt itkua ei kuulunut. Itkun sijaan A alkoi vain haukkoa happea, nykimään ja kouristelemaan. Nostin tytön paniikissa syliini ja ensimmäinen ajatus oli:"Soita hätänumeroon!" Hätäkeskuksen virkailija hälyytti ambulanssin välittömästi kotiimme. Siitä alkoivat elämäni pisimmät minuutit. A jatkoi kouristelua sylissäni, enkä saanut häneen minkäänlaista kontaktia. Kävin päässäni läpi kaikki mahdolliset aivohalvaukset, aivoverenvuodot, jopa kuoleman. Hetken päästä kuulin ambulanssin lähestyvän pillit päällä, mutta yhtäkkiä ääni katosi. Pelkäsin, että ambulanssi oli mennyt väärään osoitteeseen. Kohta kuitenkin kaksi ensihoitajaa marssi kotiimme vehkeet ja vempaimet mukanaan. Juuri ennen heidän tuloaan A:n kouristelu oli loppunut, mutta tyttöön ei saanut minkäänlaista kontaktia. Toinen ensihoitajista otti A:n syliinsä ja tarkkaili tämän vointia. Hetken päästä sisälle tuli toisenkin ambulanssin ensihoitajat, ihan varmuuden vuoksi. Yhdessä ensihoitajat arvioivat, että tilanne vaatii kyllä tarkastusta, mutta mitään hengenhätää A:la ei ole. Ambulanssissa toinen ensihoitajista vielä mittasi varmuuden vuoksi A:n ruumiinlämmön ja yllätyksekseni mittari näytti 38,9 asteen lämpötilaa.
          Meidät siis kuljetettiin ambulanssilla lasten poliklinikalle, jossa pääsimme aika nopeasti oikein mukavan lääkärin vastaanotolle. Tässä vaiheessa A:aan sai jo vähän kontaktia, mutta edelleen hän oli hyvin apaattinen ja arka. Lääkäri tutki A:aa ja totesi, että kyseessä oli varmaankin kuumekouristus, joka johtui nopeasti nouseesta kuumeesta. Voikin siis olla, että A:n kaatuminen onkin johtunut alkavasta kouristuskohtauksesta, eikä kouristelu olekaan johtunut kaatumisesta. Olin tavattoman helpottunut diagnoosista, sillä ehdin hetken jo pelätä lapseni hengen ja tulevaisuuden puolesta. Saamani informaation avulla osaan toimia tulevaisuudessa, jos samanlaisia kouristuskohtauksia tulee uudelleen.
          Tänään A onkin jo ollut vähän enemmän oma itsensä. Kuumeilun vuoksi hän on ollut kyllä normaalia väsyneempi, eikä ruoka ole kuitenkaan maittanut. Hetkittäin hän on kuitenkin intoutunut tanssahtelemaan ja juoksemaan. Olen niin järjettömän kiitollinen ja onnellinen siitä, että mitään vakavampaa ei tapahtunut. Lapsiperheessä onkin aina varauduttava kaikkeen, sillä mitä tahansa voi tapahtua hetkenä minä hyvänsä!


-Massu