Syksy ja talvi ovat olleet hyvin hektistä aikaa minulle. Koulutyöt ovat vieneet leijonanosan ajasta ja siinä sivussa on vielä pitänyt koittaa olla hyvä äiti ja aviovaimo. Tietokoneen äärellä on tullut kyllä istuttua hävettävän paljon nimenomaan koulutehtävien parissa, mutta blogia olen hädin tuskin ehtinyt edes avaamaan. Miten kivalta tuntuukaan taas kirjoittaa ajatuksiaan, jotka ovat monena iltana muhineet päässäni. Tämän kerran aihe ei kyllä ole ihan sellainen, mistä mielelläni kirjoittaisin, mutta kirjoitan kuitenkin.
Eilinen ilta oli yksi elämäni pelottavimmista. Olin jo päivällä huomannut, että A on hieman väsynyt, eikä oikein jaksa leikkiä (A on siis ollut koko viikon lomailemassa kanssani kotona). Kävimme jossain vaiheessa kaupungillakin, eikä hän jaksanut lainkaan kiinnostua muista ihmisistä normaaliin tapaansa. H lähti pian työvuoronsa jälkeen salibandytreeneihin, joten olimme illan A:n kanssa kaksin. Olohuoneessa leikkiessään A yhtäkkiä horjahti taaksepäin lyöden takaraivonsa sekä lattiaan, että pöydän jalkaan. Yleensä kaatuessaan A alkaa välittömästi itkeä, mutta nyt itkua ei kuulunut. Itkun sijaan A alkoi vain haukkoa happea, nykimään ja kouristelemaan. Nostin tytön paniikissa syliini ja ensimmäinen ajatus oli:"Soita hätänumeroon!" Hätäkeskuksen virkailija hälyytti ambulanssin välittömästi kotiimme. Siitä alkoivat elämäni pisimmät minuutit. A jatkoi kouristelua sylissäni, enkä saanut häneen minkäänlaista kontaktia. Kävin päässäni läpi kaikki mahdolliset aivohalvaukset, aivoverenvuodot, jopa kuoleman. Hetken päästä kuulin ambulanssin lähestyvän pillit päällä, mutta yhtäkkiä ääni katosi. Pelkäsin, että ambulanssi oli mennyt väärään osoitteeseen. Kohta kuitenkin kaksi ensihoitajaa marssi kotiimme vehkeet ja vempaimet mukanaan. Juuri ennen heidän tuloaan A:n kouristelu oli loppunut, mutta tyttöön ei saanut minkäänlaista kontaktia. Toinen ensihoitajista otti A:n syliinsä ja tarkkaili tämän vointia. Hetken päästä sisälle tuli toisenkin ambulanssin ensihoitajat, ihan varmuuden vuoksi. Yhdessä ensihoitajat arvioivat, että tilanne vaatii kyllä tarkastusta, mutta mitään hengenhätää A:la ei ole. Ambulanssissa toinen ensihoitajista vielä mittasi varmuuden vuoksi A:n ruumiinlämmön ja yllätyksekseni mittari näytti 38,9 asteen lämpötilaa.
Meidät siis kuljetettiin ambulanssilla lasten poliklinikalle, jossa pääsimme aika nopeasti oikein mukavan lääkärin vastaanotolle. Tässä vaiheessa A:aan sai jo vähän kontaktia, mutta edelleen hän oli hyvin apaattinen ja arka. Lääkäri tutki A:aa ja totesi, että kyseessä oli varmaankin kuumekouristus, joka johtui nopeasti nouseesta kuumeesta. Voikin siis olla, että A:n kaatuminen onkin johtunut alkavasta kouristuskohtauksesta, eikä kouristelu olekaan johtunut kaatumisesta. Olin tavattoman helpottunut diagnoosista, sillä ehdin hetken jo pelätä lapseni hengen ja tulevaisuuden puolesta. Saamani informaation avulla osaan toimia tulevaisuudessa, jos samanlaisia kouristuskohtauksia tulee uudelleen.
Tänään A onkin jo ollut vähän enemmän oma itsensä. Kuumeilun vuoksi hän on ollut kyllä normaalia väsyneempi, eikä ruoka ole kuitenkaan maittanut. Hetkittäin hän on kuitenkin intoutunut tanssahtelemaan ja juoksemaan. Olen niin järjettömän kiitollinen ja onnellinen siitä, että mitään vakavampaa ei tapahtunut. Lapsiperheessä onkin aina varauduttava kaikkeen, sillä mitä tahansa voi tapahtua hetkenä minä hyvänsä!
-Massu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti