Mitä minulle kuuluu?

       Lapsen synnyttyä arki määrittyy lähes kokonaan lapsen menojen, kasvun ja kehityksen mukaan. Kun sukujuhlissa kysytään, miten meillä menee, alan ensimmäisenä kertoa, mitä A:le kuuluu. Niin, vähän liiankin harvoin sitä tulee oikeasti ajateltua ihan vain itseään ja mietyttyä mitä juuri minulle kuuluu.
         Noin isoimpina asioina voisin kertoa omista kuulumisistani sen, että olen ilmoittautunut ammattikorkeaan läsnäolevaksi ensi lukukaudelle. Hain siis jo vuosi sitten opiskelemaan ja sain kuin sainkin opiskelupaikan bioanalyytikon koulutusohjelmasta. Minusta tulee siis labrahoitsu. En vielä osaa sanoa, onko valintani juuri se, mitä haluan eläkeikään asti tehdä, mutta ajattelin nyt ainakin kokeilla. Aina voi vaihtaa suuntaa jos siltä tuntuu. Pidän kuitenkin avoimena esim. vaihtoehdon kouluttautua perhepäivähoitajaksi.
         Lapsen puolesta opiskelupaikan vastaanottaminen tarkoittaa sitä, että A menee ensi syksynä päiväkotiin. Paikkaa on jo haettu ja tieto paikasta pitäisi tulla parin kuukauden päästä. Vielä pari kuukautta sitten minua pelotti A:n laittaminen hoitoon, mutta nyt suhtaudun siihen jo luottavaisemmin. Viime aikoina kun A on viihtynyt alkuvierastusten jälkeen oikein hyvin esim. isovanhempiensa seurassa.
          Koska en voi täyspäiväisesti tehdä töitä sekä opiskella, piti minun tehdä jotain vakituiselle työsuhteelleni. Eräänä päivänä soittelinkin työnantajalle ja kerroin tulevista opiskeluistani. Sovimme, että irtisanoutuisin. Minua pelotti puhelu aivan järjettömästi, mutta loppujen lopuksi pomo kuulosti oikein ymmärtäväiseltä. Pari päivää sitten minulle sitten selviksikin, että työpaikallani on aloitettu yt-neuvottelut. Tein tavallaan siis palveluksen firmalleni omalla ilmoituksellani. Vielä minun pitäisi käydä palauttamassa avaimet, tyhjentämässä vaatekaappini ja hakemassa työtoditus. Olemme vain olleet A:n kanssa vuorotellen tässä flunssassa, joten visiitin ajankohta on koko ajan siirtynyt. Enää minua ei kuitenkaan pelota. Enemmänkin olen helpottunut. Jonkun mielestä tein ehkä väärin irtisanoutuessani, sillä olisin voinut esim sanoa jääväni hoitovapaalle, jolloin työsuhteeni olisi vielä ollut voimassaoleva. Minulle irtisanoutuminen oli kuitenkin helpompi ratkaisu, sillä en halua olla jatkuvasti tilivelvollinen entiselle työpaikalleni. Mieluumin haluan avata täysin uuden ja tyhjän sivun elämässäni.
          Omaa aikaa minulla on edelleen äärimmäisen vähän. Päivisin ainoat "hengähdyshetket" sijoittuvat A:n päiväuniaikoihin, mutta silloin ehdin harvoin oikeasti paneutua mihinkään. A kun nukkuu kolmet hyvin lyhyet päiväunet päivässä. Toki A jo nykyisin viihtyy jo sen verran paremmin omissa oloissaankin, että voin esim. neuloa välillä sohvalla tytön puuhatessa lattialla omiaan. Jos siis haluan saada enemmän omaa aikaa, pitää minun tehdä se illalla yöunien kustannuksella. Niin siis tälläkin kertaa toimin...
           Mieliala minulla on liitänyt hieman matalalla viime kuukausina. Vaikka ympärilläni on ajoittain paljonkin ihmisiä, olen usein silti aika yksinäinen. Välillä myös itse vetäydyn muiden seurasta, sillä en jaksaisi esittää aina hirveän pirteää. Olen taas ajautunut tilanteeseen, jossa jätän ihan hirveästi asioita sanomatta. Seurassa mietin kyllä hirveästi kaikkea, mitä voisin ääneen sanoa, mutta yleensä jätän kaiken vain omaan tietooni.
            Osaltaan alentunut mieliala saattaa johtua siitä, että olen huolissani nykyisestä asunnostamme. En ole tätä oikein kenellekään kehdannut sanoa, mutta asunnossamme saattaa olla pienoinen sisäilmaongelma. Kun ensimmäisen kerran astuimme aivan tyhjillään olleeseen asuntoomme, nenääni pelmahti sellainen hieman häiritsevä metsäinen tuoksu. Jalat meinasivat mennä alta, sillä en missään tapauksessa haluaisi asua homeloukussa. Olen elämäni aikana joutunut altistumaan aivan liikaa homeille. Lyhyen soittokierroksen jälkeen saimme hommattua seuraavaksi päiväksi isännöitsijän kustantaman mittaajan katsastamaan tilannetta, mutta hänen tutkailunsa perusteella ei mitään ongelmaa löytynyt. Omasta mielestäni olohuoneen yksi nurkkaus taas tuoksuu todella voimakkaasti homeiselta. En oikein ole kehdannut pyytää ketään kyläänkään kyseisen asian vuoksi. Nyt kahden peräkkäisen flunssan jälkeen olen päättänyt, että asunnostamme on otettava tarkemmat mikrobinäytteet, maksoi mitä maksoi. Tuntuu, että tämä asia on vienyt itseltäni hirveästi psyykkisiä voimia, enkä ole päässyt vielä oikein kunnolla iloitsemaan uudesta asunnostamme.
            Parisuhde taas... noh... on se ainakin vielä olemassa. Välttämättä kovin hyvin meillä ei tällä hetkellä mene, mutta ainakaan itselläni ei ole minkäänlaisia intressejä erotakaan. Olen kuitenkin sitä mieltä, että jokaisee parisuhteeseen kuuluu myös niitä huonompia aikoja, eikä kriisin ilmaantuessa kannata heti heittää hanskoja tiskiin. Loppujen lopuksi minusta tuntuu, että iso osa ongelmistamme on ihan omaa syytäni. Oletan ja odotan H:ltä aivan liikaa, enkä aina puhu suoraan, miltä minusta tuntuu.
           Vaikka mielialani on tällä hetkellä mitä on, niin odotan silti innolla tulevaa kesää. Rakastan lämpöä ja auringonpaistetta ja tuntuu ihanalta viettää aivan ensimmäinen kesä oman lapsen kanssa. Mahdolliset helteet jännittävät hieman A:n puolesta, sillä A:le tulee todella helposti kuuma. Mutta niihin oloihin on sitten taas vain sopeuduttava, ei siinä muu auta.
            Tästä nyt tulikin ehkä vähän normaalia surumielisempi kirjoitus. Eteenpäin kuitenkin porskutetaan notkahduksista huolimatta ja koitetaan etsiä niitä pieniä valonpilkahduksia synkempinä päivinä.

-Massu

Kun mikään ei riitä

         Viimeinen kuukausi on A:n osalta ollut melkoista vipeltämistä. Ennen niin huonosti lattialla viihtynyt lapsi onkin alkanut pitää yksin puuhailusta ja tutkimusmatkat alkavat ollakin jo aika pitkiä. Tuntuu kuitenkin, ettei tyttö meinaa millään tyytyä yhteen kehitysaskeleeseen, vaan koko ajan pitäisi kavuta korkeammalle.
          Noin kuukausi sitten A alkoi ihan tosissaan harjoitella konttausasentoa. Päivät pitkät hän venkoili konttausasennossa pääsemättä kuitenkaan mihinkään suuntaan. Hänen taktiikkansa oli sitten rojahtaa jossain vaiheessa rähmälleen toivoen, että ehkäpä niin edetään ehkä edes muutama sentti. Ryömimistä A ei ole missään vaiheessa harjoitellutkaan, joten tämä kehitysvaihe hypättiin aika vauhdilla yli.
           Hetkessä A oppi nousemaan myös itse istuma-asentoon. Tämän huomasin kerran laitettuani A:n vatsalleen lattialle. Seuraavan kerran, kun vilkaisin hänen touhujaan, tyttö olikin kammennut itsensä istumaan. Nykyisin hän mieluummi istuukin, kuin makaa vain lattialla.

           Juuri kun ajattelin, että nyt lapsi lähtee oikein kunnolla konttaamaan, niin hän alkoikin harjoitella aivan jotain muuta. Polvet eivät enää pysyneetkään konttausharjoituksissa maassa, vaan tyttö nosti takapuoltaan suorille jaloille. Kädet edelleen pysyvät maassa, mutta takapuoli vain on korkeammalla.

          Nyt hän on muutaman päivän ajan ravannut ympäri asuntoamme puolittaisessa konttausasennossa. Toinen jalka hänellä on siis koukussa ja toinen suorana. Hassultahan se näyttää, mutta kyllä niinkin eteenpäin pääsee!
           Ja taas! Ei tunnu taas tämäkään virstanpylväs neidille riittävän, sillä heti hän rupesi harjoittelemaan kiipeämistä ja seisomaan nousua. Jatkuvasti A etsiytyy mahdollisten tukipisteiden läheisyyteen ja koittaa nousta ylemmäs tukeutuen esim. äitiinsä, seinään tai sohvapöydän kulmaan.

            Voin sanoa, että näin äitinä viimeaikainen meno on ollut lähes pyörryttävää. Jatkuvasti asunnosta löytyy asioita ja esineitä, joita pitää korjata talteen vilkkaasti liikehtivän neidin tieltä. Eilen tulppasinkin pistorasioita, nostelin johtoja A:n ulottumattomiin ja siirtelin vaarallisia esineitä pois matalilta tasoilta.

Lisää kuvateksti

Aina kun ajattelee, että nyt on tytön turvallista tallustaa kodissamme, löytää hän taas jotain ei niin turvallista tutkittavaa. Mutta kyllä on kuitenkin ihanaa nähdä, miten tyttö on alkanut viihtyä omissa oloissaan ja miten hän saattaa innostua näin aikuisen näkökulmasta hyvinkin pienistä asioista. Tällä menolla hän kohta jo juokseekin!


-Massu

Mitä lapsi tarvitsee... OIKEASTI

          Ennen ensimmäisen lapsen syntymistä varmasti jokainen tuleva vanhempi pyörittelee päässään, mitä kaikkea sitä pitäisikään uudelle tulokkaalle hankkia. Stressitasot nousevat viimeistään lastentarvikeliikkeessä, kun lastentarvikkeiden- ja vaatteiden hintataso paljastuu. Kaikki "äitiys-", "vauva-" ja "lapsi-" sanoilla varustetut asiat kun on yleensä hinnoiteltu aika lailla yläkanttiin. Voin kuitenkin lohduttaa tulevia ja aivan tuoreita vanhempia, että vanhemmuuden EI OLE PAKKO olla kallista. Itse olen siitä elävä todiste. Toki omat mieltymykset ja mielihalut vaikuttavat paljon (ellei jopa suurimmaksi osaksi) hankintoihin, mutta haluaisin hieman käydä läpi, mitä pieni vauva ihan oikeasti tarvitsee ja miten voi päästä melkoisen halvalla. Tarkoitukseni ei siis ole millään lailla väheksyä kenenkään kulutustottumuksia, vaan kertoa, miten tiukallakin budjetilla voi tarjota omalle lapselleen hyvät oltavat.
          Eniten lapsi tarvitsee vanhempiensa läsnäoloa, lömpöä, rakkautta, turvaa, puhtautta ja ravintoa. Vasta sen jälkeen tulee kaikki muu materia: vaatteet ja muut tarvikkeet. Jokainen vanhempi toki päättää itse, mitkä asiat ovat itselle välttämättömiä ja mihin haluaa panostaa. Jos kuitenkin rahasta on pulaa, on hyvä pysähtyä jokaisen ostoksen tai harkinnassa olevan hankinnan ääreen ja miettiä, miten paljon tätä tarvitsen. Jos vaatekaappi pursuaa jo samankokoisia bodyja, ei kaupasta tarvitse välttämättä haalia lisää samanmoisia.
           Vaatteiden puolesta kannattaa mielestäni panostaa muutamiin laadukkaisiin perusvaatteisiin. On kuitenkin huomattava, ettei merkki tai brändi merkitse automaattisesti laatua. Laatua etsiessä kannustankin suuntaamaan ostosretket kirpputoreille. Sillä jos jokin vaate on kestänyt hyvin jo yhden tai useamman lapsen käytössä, on materiaalin pakko olla kestävää. Kannattaakin siis kirpputoriretkillä syynätä vaatteiden koko pinta-ala saumoineen ihan kunnolla. Kirpputorilla ei kuitenkaan kannata tulla sokeaksi hinnoista niin, että alhaisten hintojen vuoksi ostaa sitten säkkikaupalla halpoja vaatteita. Pienistäkin summista tulee kuitenkin helposti isojakin kirpputorilaskuja. Aivan pieni lapsi ei OIKEASTI tarvitse kovinkaan montaa vaatekertaa, ellei lapsi sitten ole tosi kova puklaamaan kakkailemaan ohi vaipan. Meillä vastasyntyneen lapsen kanssa kierrossa oli sisävaatteista n. 4 bodya, 3 housut, 2 sukat, 3 tumput. Yöpukua emme ensimmäisiin kuukausiin käyttäneet ollenkaan, vaan lapsi nukkui tavallisissa päivävaatteissaan. Olen kuullut monien äitien hamstraavan mm. sukkia, pipoja ja hanskoja, mutta jos nyt ollaan realistisia, niin eihän aivan pieni lapsi paljoa lattioilla liiku likaamassa sukkiaan, eikä hänen piponsa likaannu joka päivä kurasta.
            Vaatteiden kanssa kannattaa miettiä myös pyykkikiertoa ja omia kriteerejä. Onko järkevää heittää koko vaatekerta joka päivä pyykkiin jos vaatteet ovat miltei puhtaat? Haittaako pieni puklutahra housunlahkeessa niin paljon, että koko vaate pitää viskata pesuun? Lapsi ei itse välitä siitä, vaikka sukassa olisi vähän puuroa tai hihassa maitopilkku, joten ainakaan ihan kotioloissa pienten tahrojen ei välttämättä tarvitse johtaa pyykkirumbaan. Toki puhtaudesta on pidettävä huolta, mutta liiankaan varovainen ei tarvitse olla. Kun vaatteita pesee vain tarvittaessa, pyykkikulut pysyvät alhaisempina, eivätkä vaatteetkaan kulu niin paljoa. Moni saattaa luulla, että hyvä vaatteidenhuolto edellyttää sitä, että vaatteet pesee mahdollisimman usein. Todellisuudessa nykyisin ihmiset pesevät liiaksikin vaatteitaan sekä kodinteksiilejään, jolloin vaatteiden käyttöikä lyhenee kulumisen vuoksi.
              Jos lähipiirissä on muita lapsiperheitä, heiltäkin kannattaa kysyä mahdollisia pieneksi jääneitä vaatteita tai lastentarvikkeita. Parhaimmassa tapauksessa tutuilta tai sukulaisilta saattaa saada tavaraa aivan ilmaiseksi, sillä monet haluavat vain päästä eroon tarvikkeista lasten kasvettua. Meidänkin lapsen vaatteista ja muista tavaroista varmaan 80% on tuttavilta saatuja tai ostettuja. Jos aivan lähipiirissä ei ole lapsia, niin asiaa kannattaa kysellä esim. työ-, harrastus- tai opiskelukavereilta tai hieman tuntemattomiltakin naapureilta.
             Olen itse jo ennen lapsen syntymää päättänyt, etten tule hankkimaan omalle lapselleni paljoakaan leluja. Päätökseni on pitänyt aika hyvin, sillä tähän mennessä olen hankkinut A:le vain yhden lelun. Iso osa A:n tämänhetkisistä leluista on minun vanhojani ja osan olemme saaneet lahjaksi. Mutta jos nyt totta puhutaan, niin vauvat eivät välttämättä ole niin kiinnostuneita niistä uusimmista ja kuumimmista vauvaleluista, vaan ihan tavalliset kotoa valmiiksi löytyvät esineetkin kelpaavat. Meidän neidin lempileluja ovatkin tällä hetkellä mm. omat sukat, retkeilyastiat, pukluliinat ja kaikki mistä vain löytyy pesulappu.
              Ja sitten ne muut lastentarvikkeet. Iso osa tarvikkeista on suunniteltu helpottamaan lapsiperheen arkea, mutta aika harvat välineet kuitenkaan ovat aivan välttämättömiä. Meilläkin on pärjätty aivan hyvin ilman sitteriä, turvakaukalon lämpöpussia, sukanpidikkeitä, hoitolaukkua, hyppykeinua tai kävelytuolia. Lisäksi monien tarvikkeiden kohdalla pitää myös miettiä niiden varastoiminen, jolloin ehkä onkin muutettava hieman suurempaan asuntoon. Kaikkea "lapsikrääsää" ei siis ole pakko omistaa, vaan hankinnoissa kannattaa taas käyttää sitä omaa harkintaa ja maalaisjärkeä. Loppujen lopuksi monien tarvikkeiden käyttöikäkin on todella lyhyt, vain muutamia kuukausia. Jos siis haluaa säästää maksimaalisen määrän rahaa, kannattaa miettiä, haluaako hankkia jonkin kalliin tarvikkeen ihan vain parin kuukauden käytön takia.
               Monia lastentarvikkeita ei myöskään tarvitse ostaa ihan omaksi, sillä eri kaupungeissa saattaa toimia kaikenlaisia lainaamoja. Esim. kantoliinoja voi lainata pientä maksua vastaan kantovälinelainaamosta.
               Ison osan lapsiin liittyvistä hankinnoista vanhemmat tekevät vain omia mielihalujaan ja mieltymyksiään ajatellen. En millään lailla halveksi sitä, sillä eivätköhän kaikki hankinnat ole jollain lailla tunteen sanelemia. Mutta siinä tilanteessa, jos haluaa säästää mahdollisimman paljon sukanvarteen, kannattaa kuunnella ehkä mielihaluja enemmän järkeä. Tiivistettynä omat talousvinkit ovatkin: mieti, mitä todella tarvitset vai pärjäätkö ilman, osta käytettynä, hanki mahdollisimman vähän, hyödynnä tuttavapiiri ja ota selvää paikkakuntasi lainausmahdollisuuksista.

-Massu

Ensimmäinen äitienpäivä

          Muutamia vuosia sitten äitienpäivä on merkinnyt minulle aina pitkää työpäivää. Oma äitini on pitokokki, joka järjesti pitkään aina äitienpäivinä äitienpäivälounaita. Yleensä kattauksia oli koko päivän aikana kaksi, joskus jopa kolme. Pari vuotta sitten äitini päätti, että nyt riitti kiireiset äitienpäivät, joten sen koommin ei hän ole enää muita äitejä kestinnyt. Suonkin enemmän, kuin mielellään omalle äidilleni oikean vapaapäivän äitienpäiväksi. Päivän, jolloin hän saattaa rentoutua ja istua valmiiseen pöytään. Tietääkseni oma äitini olikin tänä vuonna jonkun toisen kiireisen pitoemännän herkkujen ääressä sillä aikaa, kun me A:n ja H:n kanssa olimme viikonloppuretkellä Pirkanmaalla.
           No, millainen sitten oli minun äitienpäiväni? Olimme menneet H:n äidin luo ja perjantai-iltana ja lauantaina seuraamme liittyivät H:n veljen kaksi lasta (4 ja 7 v). Minua ei herätelty aamulla tuomalla kahveja ja kakkua sänkyyn, vaan armas tyttäreni alkoi klo 7.00 jumppailla ja naureskella minun ja H:n välissä. A:n ääni taisi kantautua olohuoneeseen asti, sillä A:n serkkutyttö kipitti pian makuuhuoneeseemme tervehtimään vauvaa. H kävi ojentamassa omalle äidilleen minun ja A:n askarteleman kortin, johon olin painanut A:n jalanjäljen. Aamupalalla söimme kaikki hieman anoppini leipomaa kakkua. Muuten päivää ei paljoa voinutkaan erottaa äitienpäiväksi, sillä emme sitä millään muulla tavalla juhlistaneet. Päivä sisälsi kaikkea normaaliin lapsiperheen arkeen liittyvää: ruokailuja, ulkoiluja, pottailua, leikkimistä yms. Arkea ja äitiyttä siis parhaimmillaan.

"Katson autiota hiekkarantaa"

A möngertämässä nurmella.

Ja miten minua muistettiin? Ei millään lailla. Eilisellä kantoreppulenkillä H tunnusti minulle, ettei hän muista minua millään, joten tiesin jo aamulla, mihin varautua. Toisaalta pidän äitien-, isien-, naisten-, miesten- ja ystävänpäivää ylikaupallisina kulutusjuhlina, mutta myönnän hieman pettyneeni. Kyseessä oli kuitenkin minun aivan ensimmäinen äitienpäiväni. Koitan kuitenkin pysyä positiivisena ja ajatella, että sain kuitenkin viettää päivän aivan mahtavassa seurassa nauttien anopin tekemään herkku-lasagnea. Päiväkin oli ihanan aurinkoinen, joten koko konkkaronkan kelpasi nauttia pientä välipalaa ulkona auringon paisteessa.
           Toivottelenkin nyt kaikille nykyisille ja tuleville äideille oikein ihanaa äitienpäivää! Vaikka teitä ei muistettaisi millään, niin olette varmasti omien lastenne parhaita äitejä! Kaikkein palkitsevinta on kuitenkin oman lapsen kasvun ja kehityksen seuraaminen!

-Massu

7 kk neuvola

         Tätä tekstiä lukevät äidit saattavat ihmetellä, mikä ihmeen 7 kuukauden neuvola (?!?), sillä tässä kohtaa ei normaalin neuvolaohjelman mukaan ole neuvolakäyntiä. Sovimme kuitenkin hoitajan kanssa, että voisin halutessani tulla käymään myös seitsemänkuisen neidin kanssa. Tottahan toki otan vastaan kaiken, mitä yhteiskunnalla vain on tarjottavana! Lisäksi halusin mielelläni tietää, miten kiinteiden aloitus on vaikuttanut tytön mittoihin.
          Tällä kertaa vastaanotolla oli oman hoitajamme lisäksi myös oikein mukava harjoittelija. Keskustelimme hoitajan kanssa siitä, miten mm. kiinteiden aloitus on alkanut. Hoitaja oli jopa hieman ihmeissään, kun luettelin kaikki ruoka-aineet, joita A on jo ehtinyt maistella. En siis ole paljoakaan himmaillut maisteluissa, sillä minulla tai H:lä ei kummallakaan ole mitään allergioita ja kaikki on tuntunut maistuvan tytölle.
           Puhuimme myös A:n ihosta, joka on alkanut paikoin kuivua. En ole osannut edes yhdistää "ihottumaa" mihinkään ruoka-aineisiin, sillä sitä esiintyi jo ennen kiinteiden aloitusta. Lisäksi iho ei tunnu reagoivan mihinkään tiettyyn ruoka-aineeseen. Hetken tarkastelun jälkeen hoitaja totesikin, että kyseesä on vain aika tavaallinen atooppinen ihottuma, jonka pitäisi rauhoittua hieman paksummalla rasvalla. Sainkin mukaani ison kasan voidenäytteitä. Hoitaja myös kertoi, että monesti omena, mansikka ja päärynä saattavat hieman voimistaa atooppista ihottumaa, mutta näitäkään ruoka-aineita ei silti kannata ruveta liikaa välttämään. Nyt sitten koitetaan rasvailla A:n ihoa aamuin illoin seuraavien viikkojen ajan ja seuraillaan, häviääkö ihottuma kokonaan.

            Harjoittelija sai kunnian toimittaa mittaukset. Tuttuun tapaan A itki mittausten ajan sydäntä särkevästi. Tälläkään kertaa painoa tai pituutta ei ollut kertynyt kovinkaan paljoa lisää. Hoitaja kuitenin rauhoitteli, että näin alle vuoden ikäisellä kasvun kehityksestä ei vielä kannata olla liian huolestunut. Kun lapsi alkaa nopeaankin tahtiin liikkua enemmän, menee osa energiasta pakostikin kaikenmoiseen zumbailuun. Vastaanotolla A antoikin hieman mallia omasta aktiivisesta elämästään heilumalla ja lauleskelemalla sylissäni. Ruoka-annoksetkaan eivät välttämättä kasva samaan tahtiin aktiivisuuden kanssa, eikä lapsella aina ole edes muilta puuhilta kiinnostusta keskittyä ruokailuun. Oman lapseni kohdalla voin myös todeta, että kyllä neidiltä tuota vararavintoa kuitenkin sen verran runsaasti reisistä löytyy, että kyllä hän aina jostain sen energian pituuskasvuun pystyisi ottamaan. Ehkäpä meidän neiti ottaa vähän myöhemmin jonkinlaisen pituusspurtin.
             Hyvillä mielin siis jatkamme samaan malliin. Kuukauden päästä sitten näemmekin lääkärin.

-Massu

Elämää 7 kuukauden iässä

        Taas täytynee heti alkuun todeta, että aika kuluu nyt lapsen kanssa järjettömän nopeasti. Siitä kertoo myös se, että minun piti ihan pysähtyä miettimään, miten vanha se minun tyttäreni oikein taas onkaan. 7 kk synttäreitä "juhlistimme" käymällä työpaikallani sekä katsoen "hulvattoman komediahupailun" Margaret Tatcherista hyvässä äiti-lapsiseurassa.
        Tuntuu, että kiinteiden aloituksen jälkeen päiviin on oikeasti ruvennut syntymään jonkinlaista rakennetta ja pysyviä rutiineja. Arjen peruspilarit muodostuvatkin siis aamu- ja iltapuuroista, lounaasta, päivällisestä ja välipalasta. Niiden väliin jää sitten hieman päiväunia, leikkimistä, pottailua, vaippojen vaihtoa ja muuta perustoimintaa.
         A:n ruokavalio alkaa olla jo aika monipuolinen, sillä olemme lisäilleet niin kasviksia, proteiineja ja viljatuotteita tasaiseen tahtiin. Annoskootkin ovat hieman kasvaneet. Mitään suoranaisia inhokkeja ei A:la ole, mutta lemppareita ovat ehdottomasti omin käsin syötävät parsakaali ja appelsiini. Aamupuuron nauttiminen tosin välillä tuottaa hankaluuksia, mutta illalla puuroa saattaa mennä hyvinkin suuri satsi.
         Nykyisin A nukkuu omasta mielestäni öisin oikein hyvin. Pyrimme laittamaan hänet klo 20-21.00 välisenä aikana nukkumaan ja ensimmäisen kerran hän herää 4-7 tunnin unien jälkeen. Joskus hän on posottanut komeat 9 tuntiakin yhteen putkeen, mutta sellaiset yöt ovat aika harvassa. Herätessään koitan saada A:n aina ensin uudelleen unille tarjoamalla tuttia, mutta jos se ei auta, annan hieman maitoa. Välillä A saattaa herätä aamuyöstä toisenkin kerran syömään. Aamulla hän herää hyvinkin vaihtelevaan aikaan. Joskus A kikattelee sängyssä jo ennen aamuseitsemää, kun taas joinain aamuina hän nukkuu yhdeksäänkin asti. Äiti on tietysti kiitollinen niistä hieman pitemmistä unista, jolloin itsekin saa levätä vähän kauemmin. Päiväunet ovat edelleen hyvin lyhyitä. Monesti A saattaa nukkua kolme lyhyttä 30-60 minuutin pätkää.
           Vieläkään A ei ole oppinut ryömimään tai konttaamaan kunnolla. Minusta alkaa jo hieman tuntua, että A hyppää kokonaan sen ryömimisvaiheen ohi, sillä enimmäkseen hän harjoittelee konttausasennossa venkoilua. Eteenpäin hän pääsee niin, että hän menee konttausasentoon ja syöksyy mahalleen. Makuullaan A ei tunnu viihtyvän enää ollenkaan, sillä aika nopeasti hän pyristelee itsensä istuma-asentoon. Istualtaa sitä näkeekin maailmaa paljon laajemmin, kuin aivan maan tasalta! Opittuaan istumaan A onkin viihtynyt paljon paremmin lattialla ihmetellen joko omia raajojaan, leluja tai muita esineitä.
          A vierastaa edelleen jonkin verran, mutta hänestä on ainakin omasta mielestäni tullut hieman rohkeampi. Varsinkin muiden lasten seurassa A viihtyy todella hyvin...  välillä vähän liiankin hyvin. Usein A saattaakin haluta repiä toisten lasten vaatteita, hiuksia tai sormia. Aikuisia A ei pelkää enää niin paljoa jos hän vain saa tutustua uusiin ihmisiin minun sylissäni. Vieraassa sylissä alahuuli alkaa helposti edelleen väpättää.
         Hampaita A:le ei ole vielä puhjennut yhtään. Imettävänä äitinä olenkin tästä vielä kiitollinen. Toisaalta taas hampaiden puhkeamista on odotettu jo parin kuukauden ajan, sillä A:n ikenet tuntuvat kuitenkin kovasti kutiavan ja välillä kipuilevan. Vielä siis jännätään, milloin ne naskalit vihdoin ilmestyvät.
         Omasta mielestäni meillä asuu maailman valloittavin ja suloisin pikku-neiti, joka saa äitinsä ja isänsä hyvälle tuulelle joka päivä. Myös vieraat mummot bussissa ja kaupungissa lirkuttelevat mielellään A:le ja kehuvat tämän kultakutreja sekä sinisiä silmiä. Olen vain niin innoissani tytöstäni, että haluaisin hehkuttaa kaikille hänen edesottamuksistaan.

-Massu

Miltä äitiys tuntuu?

         Ennen lapsen syntymää ja jopa hetken lapsen syntymän jälkeen olin täysin tietämätön siitä, mitä kaikkea olisikaan luvassa. Tunnen kyllä lukuisia äitejä ja olen hoitanut paljon muiden lapsia, joten LUULIN tietäväni äitiydestä ja kasvatuksesta hyvinkin paljon. Todellisuudessa se, että hoitaa pari tuntia intensiivisesti toisen lasta, ei vastaa millään lailla sitä, millaista on olla kiinni omassa lapsessaan 24/7. En voi tietenkään sanoittaa äitiyden yleismaallista ydintä, sillä tiedän vain sen, miltä äitiys juuri minusta tuntuu.
          Kun kyse on omasta lapsesta, hoitaminen on minun mielestäni jollain lailla aika paljon vapaampaa ja rennompaa. Silloin ei tarvitse noudattaa kenenkään ulkopuolisen tarkaan määrittelemiä ohjeita ja aikatauluja, vaan omaa lasta hoitaessa voi vapaammin soveltaa. Lisäksi tiedän olevani juurikin se henkilö, joka osaa parhaiten lohduttaa omaa lastaan pahan paikan tullen. Vieraan lasta hoitaessa on saattanut kulua pitkiä aikoja, kun lapsi huutaa äitiään, enkä ole millään ilveellä meinannut saada ikävöivää pienokaista rauhoittumaan. Koska olen myös lapseni paras asiantuntija, tiedän yleensä mistä hän itkee. Minun ei tarvitse arpoa päiväuniaikaan, itkeekö lapseni nyt nälästä vai väsymyksestä. Soveltamisen vapaus näkyy myös siinä, että uskallan hassutella paljon oman lapseni kanssa. Meillä pompitaan, päristellään, matkitaan eläimiä, lauletaan hölmöjä lauluja, tanssitaan, ilmeillään, leikitään piilosta paljon vapaammin, kuin mitä tekisin jonkun toisen lapsen kanssa.
          Lapsi tuo elämään paljon rakkautta ja välittämisen tunteita. Tuolla ehdottomalla rakkauden tunteella on kuitenkin kääntöpuolensa: huoli. Kun jotakuta rakastaa niin älyttömästi, haluaisi hänelle tarjota mahdollisimman paljon turvaa ja suojella kaikelta maailman pahalta. Esimerkiksi A:n ollessa aivan pikkuruinen, pelkäsin ihan hirveästi vaunuilla liukkailla keleillä, sillä pelkäsin alamäissä menettäväni vaunujen hallinnan. Toki ajan myötä sitä hieman karaistuu, mutta varmastikin jokainen äiti tuntee kipua sydämessään, jos lapsi lyö vaikka pahasti päänsä tai tippuu syöttötuolista. Äitiys on siis jatkuvaa tasapainoilua sen tosiasian kanssa, ettei lastaan voi eikä edes saa suojella ihan kaikelta pahuudelta ja kolhuilta. Lapsen pitää kuitenkin oppia toimimaan myös itsenäisesti ja kohtaamaan pettymyksiä, mutta miten sen tekisi niin, ettei äidistä tuntuisi niin pahalta?
          Eniten minua on vauva-arjessa yllättänyt se, miten kokonaisvaltaista äitiys on. Totta kai sitä osasi odotusaikana odottaa, että iso osa ajasta kuluisi lapsen tarpeita tyydyttäen, mutten oikeasti osannut odottaa ihan tällaista. Ainakin itse olen lapsessani niin kiinni ja lapseni kiinni minussa, ettemme vielä lähes ollenkaan aikaa toisistamme erossa. Osasyy tähän asetelmaan on se, että olen äitisylomalla päivät pitkät lapseni kanssa ja kaiken lisäksi imettämällä tarjoan osan ruuista. Toinen syy on se, että olen itse niin kiintynyt tuohon pieneen tyttööni niin paljon, etten tällä hetkellä oikein edes osaa olla muuta, kuin äiti. Muutamaan otteeseen olen päässyt viettämään iltaa muutamaksi tunniksi kodin ulkopuolelle niin, että H on hoitanut iltarutiinit puolestani. Mutta joka kerta minulla on tullut pakottava tarve päästä suht nopeasti kotiin oman perheeni luokse. Lapseni on siis vienyt väliaikaisesti sekä sydämeni, mieleni että kehoni.
           Ennen A:n syntymää ajattelin, että kaikkein haastavin asia vauva-arjessa olisi pätkittäiset yöt. Toki ne tuovat oman haasteensa arkeen, mutta todellisuudessa omalla kohdallani haastavinta on ollut tietynlaisen tylsyyden sietäminen. Vauva-arki on toisaalta hyvinkin vauhdikasta, eikä yksikään päivä ole täysin samanlainen, mutta loppujen lopuksi arki pyörii samojen rutiinien ympärillä: vaihdetaan vaippaa, syödään, nukutaan, leikitään, itketään, hyssytellään, vaunuillaan... Ilman toisten samassa tilanteessa olevien seuraa ja tukea olisinkin saattanut masentua pahastikin ja jämähtää kotiin.
           Äitiys antaa siis elämään valtavan paljon ihania asioita: rakkautta, lämpöä, hellyyttä, halua hoivata, uteliaisuutta, onnistumisentunteita, riemua yms. Samalla tämä vastuullinen tehtävä tuo myös pakostakin odottamattomia ja ei-niin-toivottuja tunteita: huolta, syyllisyyttä, pelkoa yms. Avainasemassa onkin se, miten näiden kahden puolen kanssa tasapainoilee. Äitiys ja se, miltä se tuntuu onkin mielestäni hyvin pitkälle asenteesta kiinni. Jos johonkin asiaan keskittyy ongelmana, tulee sitä todellisuutta suurempi ongelma. Esim. jos yhtenä yönä nukkuu hieman huonosti ja seuraavana päivänä keskittyy vain ajattelemaan, miten väsynyt sitä on, niin ei se olo ainakaan pirteämmäksi muutu. Välillä itsellekin tulee niitä epätoivon hetkiä, jolloin mikään ei tunnu kulkevan ja haluaisin erakoitua täysin. Silloin koitan juurikin muistaa, että aina löytyy jotain positiivista.

-Massu