Ennen lapsen syntymää ja jopa hetken lapsen syntymän jälkeen olin täysin tietämätön siitä, mitä kaikkea olisikaan luvassa. Tunnen kyllä lukuisia äitejä ja olen hoitanut paljon muiden lapsia, joten LUULIN tietäväni äitiydestä ja kasvatuksesta hyvinkin paljon. Todellisuudessa se, että hoitaa pari tuntia intensiivisesti toisen lasta, ei vastaa millään lailla sitä, millaista on olla kiinni omassa lapsessaan 24/7. En voi tietenkään sanoittaa äitiyden yleismaallista ydintä, sillä tiedän vain sen, miltä äitiys juuri minusta tuntuu.
Kun kyse on omasta lapsesta, hoitaminen on minun mielestäni jollain lailla aika paljon vapaampaa ja rennompaa. Silloin ei tarvitse noudattaa kenenkään ulkopuolisen tarkaan määrittelemiä ohjeita ja aikatauluja, vaan omaa lasta hoitaessa voi vapaammin soveltaa. Lisäksi tiedän olevani juurikin se henkilö, joka osaa parhaiten lohduttaa omaa lastaan pahan paikan tullen. Vieraan lasta hoitaessa on saattanut kulua pitkiä aikoja, kun lapsi huutaa äitiään, enkä ole millään ilveellä meinannut saada ikävöivää pienokaista rauhoittumaan. Koska olen myös lapseni paras asiantuntija, tiedän yleensä mistä hän itkee. Minun ei tarvitse arpoa päiväuniaikaan, itkeekö lapseni nyt nälästä vai väsymyksestä. Soveltamisen vapaus näkyy myös siinä, että uskallan hassutella paljon oman lapseni kanssa. Meillä pompitaan, päristellään, matkitaan eläimiä, lauletaan hölmöjä lauluja, tanssitaan, ilmeillään, leikitään piilosta paljon vapaammin, kuin mitä tekisin jonkun toisen lapsen kanssa.
Lapsi tuo elämään paljon rakkautta ja välittämisen tunteita. Tuolla ehdottomalla rakkauden tunteella on kuitenkin kääntöpuolensa: huoli. Kun jotakuta rakastaa niin älyttömästi, haluaisi hänelle tarjota mahdollisimman paljon turvaa ja suojella kaikelta maailman pahalta. Esimerkiksi A:n ollessa aivan pikkuruinen, pelkäsin ihan hirveästi vaunuilla liukkailla keleillä, sillä pelkäsin alamäissä menettäväni vaunujen hallinnan. Toki ajan myötä sitä hieman karaistuu, mutta varmastikin jokainen äiti tuntee kipua sydämessään, jos lapsi lyö vaikka pahasti päänsä tai tippuu syöttötuolista. Äitiys on siis jatkuvaa tasapainoilua sen tosiasian kanssa, ettei lastaan voi eikä edes saa suojella ihan kaikelta pahuudelta ja kolhuilta. Lapsen pitää kuitenkin oppia toimimaan myös itsenäisesti ja kohtaamaan pettymyksiä, mutta miten sen tekisi niin, ettei äidistä tuntuisi niin pahalta?
Eniten minua on vauva-arjessa yllättänyt se, miten kokonaisvaltaista äitiys on. Totta kai sitä osasi odotusaikana odottaa, että iso osa ajasta kuluisi lapsen tarpeita tyydyttäen, mutten oikeasti osannut odottaa ihan tällaista. Ainakin itse olen lapsessani niin kiinni ja lapseni kiinni minussa, ettemme vielä lähes ollenkaan aikaa toisistamme erossa. Osasyy tähän asetelmaan on se, että olen äitisylomalla päivät pitkät lapseni kanssa ja kaiken lisäksi imettämällä tarjoan osan ruuista. Toinen syy on se, että olen itse niin kiintynyt tuohon pieneen tyttööni niin paljon, etten tällä hetkellä oikein edes osaa olla muuta, kuin äiti. Muutamaan otteeseen olen päässyt viettämään iltaa muutamaksi tunniksi kodin ulkopuolelle niin, että H on hoitanut iltarutiinit puolestani. Mutta joka kerta minulla on tullut pakottava tarve päästä suht nopeasti kotiin oman perheeni luokse. Lapseni on siis vienyt väliaikaisesti sekä sydämeni, mieleni että kehoni.
Ennen A:n syntymää ajattelin, että kaikkein haastavin asia vauva-arjessa olisi pätkittäiset yöt. Toki ne tuovat oman haasteensa arkeen, mutta todellisuudessa omalla kohdallani haastavinta on ollut tietynlaisen tylsyyden sietäminen. Vauva-arki on toisaalta hyvinkin vauhdikasta, eikä yksikään päivä ole täysin samanlainen, mutta loppujen lopuksi arki pyörii samojen rutiinien ympärillä: vaihdetaan vaippaa, syödään, nukutaan, leikitään, itketään, hyssytellään, vaunuillaan... Ilman toisten samassa tilanteessa olevien seuraa ja tukea olisinkin saattanut masentua pahastikin ja jämähtää kotiin.
Äitiys antaa siis elämään valtavan paljon ihania asioita: rakkautta, lämpöä, hellyyttä, halua hoivata, uteliaisuutta, onnistumisentunteita, riemua yms. Samalla tämä vastuullinen tehtävä tuo myös pakostakin odottamattomia ja ei-niin-toivottuja tunteita: huolta, syyllisyyttä, pelkoa yms. Avainasemassa onkin se, miten näiden kahden puolen kanssa tasapainoilee. Äitiys ja se, miltä se tuntuu onkin mielestäni hyvin pitkälle asenteesta kiinni. Jos johonkin asiaan keskittyy ongelmana, tulee sitä todellisuutta suurempi ongelma. Esim. jos yhtenä yönä nukkuu hieman huonosti ja seuraavana päivänä keskittyy vain ajattelemaan, miten väsynyt sitä on, niin ei se olo ainakaan pirteämmäksi muutu. Välillä itsellekin tulee niitä epätoivon hetkiä, jolloin mikään ei tunnu kulkevan ja haluaisin erakoitua täysin. Silloin koitan juurikin muistaa, että aina löytyy jotain positiivista.
-Massu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti