Mikä minä haluan olla isona? Mitä minä haluan kokea? Voi, kumpa tietäisin! Minulla ei ole oikein koskaan ollut kovin selvää, mihin haluaisin osaamiseni ja kiinnostukseni suunnata, sillä maailmassa on niin paljon kaikkea mielenkiintoista. Tai noh, luulin lukiosta päästyäni haluavani ehdottomasti olla luokanopettaja, mutta näin jälkikäteen ajateltuna, en olisi varmaankaan viihtynyt nykyisessä koulusysteemissä kovinkaan hyvin. Valmistuin leipuri-kondiittoriksi päässäni jo valmiiksi ajatus siitä, etten tekisi tätä kauaa. Nyt olen kouluttautumassa jo toiseen ammattiin ja tämä vaihtoehto vasta väärältä tuntuukin.
En kertakaikkiaan tiedä, mitä tekisin opiskelupaikkani suhteen. Tiedän, ettei mistään ammatista tai alasta voi saada parissa viikossa tai kuukaudessa täydellistä kuvaa. Tuntuu kuitenkin äärimmäisen turhauttavalta, ettei opiskelemassaan alassa näe mitään positiivista, eikä pysty kuvittelemaan itseään missään alan tehtävissä. Koulunkäynti ahdistaa välillä niin, että meinaan oksentaa aamupalan ulos ja laboratoriossa kädet tärisevät, kuin vispilät. Bioanalyytikon koulutusohjelma ei ollut hakulistallani missään nimessä se ykkönen, mutta sinne nyt kuitenkin päädyin. Jouduin jo hyväksymispaperit saadessani miettimään tarkkaan, haluanko oikeasti opiskella kyseistä alaa. Venytin opsiskelupaikan vastaanottoa miltei viimeiseen päivään, sillä päätöksen teko ahdisti kovasti. Ja nyt olen tässä, pienessä umpikujassa. Opiskelutoverini ovat aivan ihania ja olen saanut heiltä hurjasti tukea. Mutta se ei kuitenkaan riitä, kun opiskelu muuten tuntuu päivästä toiseen pelkältä selviytymistaistelulta.
Toisaalta ajatus opiskeluiden keskeyttämisestä tuntuisi kovin helpottavalta vaihtoehdolta. Mutta mitä tilalle? En missään tapausessa halua jäädä vain laakereilleni makaamaan ja odottomaan jotain maagista herätystä. Voisin joko lähteä takaisin työelämään leipomo- tai aivan muulle alalle, hakea opiskelemaan jotain muuta tai jäädä lapsen kanssa kotiin.
Välillä mietin, missä oikein on vika. Olenko minä liian malttamaton tai vaativa? Luovutanko liian helposti? Vai enkö vain ole löytänyt vielä sitä omaa oikeaa tietäni? Tavoittelenko jotain aivan mahdotonta? Luulenko itsestäni liikoja? Vai onko minulla yleisesti ottaen vääränlaiset käsitykset elämästä?
Koen olevani aikamoisessa kriisissä sen vuoksi, ettei tämänhetkinen elämäntilanteeni miellytä minua. Myöskään tulevaisuudenkuvani eivät näytä kovin positiivisilta. Olen nyt luvannut itselleni, että sinnittelen vähintään tuonne jouluun asti nykyisessä opiskelupaikassani. Pitkällä joululomallani voin ehkä selkeämmin miettiä, mitä elämältäni haluan.
-Massu
perjantai 30. lokakuuta 2015
torstai 22. lokakuuta 2015
Imetys -NYT
Olen todella moneen kertaan meinannut kirjoittaa imetyksestä, mutta jostain syystä muut aiheet ovat aina syrjäyttäneet sen. Nyt otan härkää sarvista ja kerron omista imetyskokemuksistani tähän asti.
Kaikki, jotka ovat blogiani kauemmin lukeneet, tietävät varmasti, ettei imetystaipaleeni alku ollut kovin helppo. Asiaa käsittelen esimerkiksi TÄSSÄ tekstissä. Lyhykäisyydessään voisin sanoa, että imetys oli ensimmäisten kuukausien ajan todella kivuliasta, enkä saanut mistään apua ongelmaani. Silloin lapsen ruokkiminen oli vain imetyskerrasta toiseen selviytymistä ja taputtelin itseäni olkapäälle aina, kun yksi syöttökerta oli ohi.
En ollut päättänyt vielä lapsen synnyttyä, miten kauan täysimettäisin, sillä minulla ei ollut harmainta hajuakaan siitä, miten imetys kohdallani onnistuisi. Alun takkuilun jälkeen imetyksestä tulikin hyvin luontevaa ja helppoa, enkä alkukainosteluiden jälkeen enää hätkähtänyt julki-imetyksistäkään. Olenkin imetellyt mm. ruokakaupassa, kahvilassa, puistossa, kauppakeskuksessa, leikkipaikoilla, ravintoloissa, torilla, juhlissa ja harvemmin olen millään lailla edes peitellyt tapahtunutta. Jossain vaiheessa sitten päätin, että täysimettäisin A:aa puolivuotiaaksi asti, enkä ole päätöstäni päivääkään katunut.
Puolen vuoden ikäisenä A alkoi saada rintamaidon lisäksi myös kiinteää ravintoa, mutta usean kuukauden ajan hänen pääravintonaan oli edelleen äidinmaito.
Lehmänmaidon olemme lisänneet A:n ruokavalioon pikkuhiljaa n. 10,5 kuukauden iässä. Tähän päädyimme siksi, että tuntui helpommalta laittaa A hoitoon niin, että hän olisi jo valmiiksi tottunut juomaan lehmänmaitoa. Vaikka ruokajuomaksi A juo lehmänmaitoa, imetän häntä edelleen n. 3-4 kertaa päivässä. Viikonloppuisin ehkä useamminkin.
Parin viime kuukauden aikana rinnasta on tullut A:le todella tärkeä asia. Hän viihtyy rinnallani todella pitkään ja oikein nautiskelee olostaan. Usein istunkin kummatkin rinnat paljaina, vaikka sohvalla, jolloin A saa napostella maitoa haluamallaan tavalla. Välillä hän pysähtyy katselemaan rintojani ja hetken ihmeteltyään alkaa kikattaen läpsytellä niitä, kuin rumpuja.
Miltä sitten imetys tällä hetkellä juuri minusta tuntuu? Kun on ollut koko päivän erillään lapsestaan ja vihdoin hakee hänet kotiin hoidosta, tuntuu lähes maagiselta istahtaa hetkeksi sohvan nurkkaan imettämään. Tuntuu ihanalta nähdä, miten oma lapsi keskittyy täysin ruokailuun ja selvästi nauttii olostaan äidin lämmintä rintaa vasten. Imetyskerroista on siis tullut viime kuukausien aikana myös itselleni hyvin tärkeitä, sillä ne hetket ovat varattuja vain minulle ja tyttärelleni.
Tällä hetkellä minulla ei ole minkäänlaista kiirettä vieroittaa lastani rintamaidosta, sillä imetys sujuu niin kertakaikkisen hyvin. Minä olen tyytyväinen ja lapseni on tyytyväinen. Toki se, että imetän edelleen, rajoittaa hieman menemisiäni, mutta eipä tämä elämänvaihe loppujen lopuksi kovin kauaa kestä. Tarkoitukseni ei siis ole imettää A:aa kouluikään asti, vaan katselen tässä kuuausi kerrallaan eteenpäin.
Haluaisin vielä korostaa, että nämä ovat vain ja ainostaan omia kokemuksia, enkä millään lailla halua puuttua muiden imetyskokemuksiin saatika syyllistää. Osa imettää kauemmin, osa lyhyemmän aikaa, osa ei ollenkaan. Jokaisen imetystaipaleen takana on kuitenkin omanlaisensa tarina. Kaikilla on aivan omanlaisensa perustelunsa sille, miksi imetystä jatkaa tai miksi sen lopettaa ja kunnioitan ehdottomasti jokaisen omia ratkaisuja.
-Massu
Kaikki, jotka ovat blogiani kauemmin lukeneet, tietävät varmasti, ettei imetystaipaleeni alku ollut kovin helppo. Asiaa käsittelen esimerkiksi TÄSSÄ tekstissä. Lyhykäisyydessään voisin sanoa, että imetys oli ensimmäisten kuukausien ajan todella kivuliasta, enkä saanut mistään apua ongelmaani. Silloin lapsen ruokkiminen oli vain imetyskerrasta toiseen selviytymistä ja taputtelin itseäni olkapäälle aina, kun yksi syöttökerta oli ohi.
En ollut päättänyt vielä lapsen synnyttyä, miten kauan täysimettäisin, sillä minulla ei ollut harmainta hajuakaan siitä, miten imetys kohdallani onnistuisi. Alun takkuilun jälkeen imetyksestä tulikin hyvin luontevaa ja helppoa, enkä alkukainosteluiden jälkeen enää hätkähtänyt julki-imetyksistäkään. Olenkin imetellyt mm. ruokakaupassa, kahvilassa, puistossa, kauppakeskuksessa, leikkipaikoilla, ravintoloissa, torilla, juhlissa ja harvemmin olen millään lailla edes peitellyt tapahtunutta. Jossain vaiheessa sitten päätin, että täysimettäisin A:aa puolivuotiaaksi asti, enkä ole päätöstäni päivääkään katunut.
Puolen vuoden ikäisenä A alkoi saada rintamaidon lisäksi myös kiinteää ravintoa, mutta usean kuukauden ajan hänen pääravintonaan oli edelleen äidinmaito.
Lehmänmaidon olemme lisänneet A:n ruokavalioon pikkuhiljaa n. 10,5 kuukauden iässä. Tähän päädyimme siksi, että tuntui helpommalta laittaa A hoitoon niin, että hän olisi jo valmiiksi tottunut juomaan lehmänmaitoa. Vaikka ruokajuomaksi A juo lehmänmaitoa, imetän häntä edelleen n. 3-4 kertaa päivässä. Viikonloppuisin ehkä useamminkin.
Parin viime kuukauden aikana rinnasta on tullut A:le todella tärkeä asia. Hän viihtyy rinnallani todella pitkään ja oikein nautiskelee olostaan. Usein istunkin kummatkin rinnat paljaina, vaikka sohvalla, jolloin A saa napostella maitoa haluamallaan tavalla. Välillä hän pysähtyy katselemaan rintojani ja hetken ihmeteltyään alkaa kikattaen läpsytellä niitä, kuin rumpuja.
Miltä sitten imetys tällä hetkellä juuri minusta tuntuu? Kun on ollut koko päivän erillään lapsestaan ja vihdoin hakee hänet kotiin hoidosta, tuntuu lähes maagiselta istahtaa hetkeksi sohvan nurkkaan imettämään. Tuntuu ihanalta nähdä, miten oma lapsi keskittyy täysin ruokailuun ja selvästi nauttii olostaan äidin lämmintä rintaa vasten. Imetyskerroista on siis tullut viime kuukausien aikana myös itselleni hyvin tärkeitä, sillä ne hetket ovat varattuja vain minulle ja tyttärelleni.
Tällä hetkellä minulla ei ole minkäänlaista kiirettä vieroittaa lastani rintamaidosta, sillä imetys sujuu niin kertakaikkisen hyvin. Minä olen tyytyväinen ja lapseni on tyytyväinen. Toki se, että imetän edelleen, rajoittaa hieman menemisiäni, mutta eipä tämä elämänvaihe loppujen lopuksi kovin kauaa kestä. Tarkoitukseni ei siis ole imettää A:aa kouluikään asti, vaan katselen tässä kuuausi kerrallaan eteenpäin.
Haluaisin vielä korostaa, että nämä ovat vain ja ainostaan omia kokemuksia, enkä millään lailla halua puuttua muiden imetyskokemuksiin saatika syyllistää. Osa imettää kauemmin, osa lyhyemmän aikaa, osa ei ollenkaan. Jokaisen imetystaipaleen takana on kuitenkin omanlaisensa tarina. Kaikilla on aivan omanlaisensa perustelunsa sille, miksi imetystä jatkaa tai miksi sen lopettaa ja kunnioitan ehdottomasti jokaisen omia ratkaisuja.
-Massu
sunnuntai 18. lokakuuta 2015
Synttärien vietto
Lauantaina juhlittiin vihdoin A:n syntymäpäiviä. Tätä aiemmin emme ole kertakaikkiaan ehtineet mitään järjestää, sillä H on ollut joka viikonloppu pelaamassa salibandya, kun taas minun vapaa-aikani on kulunut lähinnä koulutehtävien parissa. H olisi halunnut kutsua puolet suvustaan, mutta minä häntä hieman toppuuttelin. Kodissamme ei nimittäin riittäisi edes tarpeeksi astioita, saati istumapaikkoja suuremmalle vierasmäärälle. Niinpä kutsuimme paikalle ainoastaan minun ja H:n vanhemmat sekä sisarukset perheineen sekä A:n kummit.
Paikalle pääsivat vain minun sukulaiseni: vanhempani, kummatkin veljeni sekä toisen veljen kolme lasta. Tylsinä ja rationaalisina vanhempina emme itse hankkineet A:le mitään syntymäpäivälahjaksi, mutta sukulaisilta niitä lahjoja sitten tulikin yllin kyllin. A sai ison kasan kylpyleluja sekä paketillisen Duplo-legoja. Oikein mieluisia ihan näin vanhempienkin näkökulmasta, sillä kumpiakaan ei A:la vielä ole. Olen erittäin tyytyväinen, että ainakin omat sukulaiseni ovat ymmärtäneet välttää hyvin äänekkäitä leluja, sillä selaisia koitamme välttää ihan viimeiseen asti. Meidän perheestä noin muutenkin lähtee jo ihan tarpeeksi ääntä...
Päätin pitää tarjoilut aika simppeleinä, sillä loppujen lopuksi kahvipöydässä ei tarvitse olla montaakaan sorttia saadakseen lautasensa kukkuralle. Kakkua oli kahta lajia, vadelma-mustikkajuustokakku sekä tavallinen mansikkakermakakku. Lisäksi leivoin kinkku- ja lohipiirakkaa sekä suklaakuorrutettuja marenkeja. A sai herkutella hunajamelonin palasilla ja annoin hänen lisäksi maistaa palasen Marie-keksistä.
Päivä oli ainakin A:le aivan huippu, sillä hän sai olla koko porukan keskipisteenä. Kolmannella luokalla olevat serkkutytöt olisivat mielellään halunneet pitää A:aa sylissään vaikka koko ajan, mutta vilkkaana tyttönä A venkoili itsensä aina pois. A tutkiskeli mielellään uusia hienoja lelujaan ja juoksenteli moikkaamassa vuodoin kaikkia vieraita.
Muiden vieraiden lähdettyä menimme vielä A:n serkkujen kanssa läheiseen leikkipuistoon. Serkut ovat sen verran A:aa vanhempia, ettei A oikein jaksanut seurata heidän leikkejään. Taisi jo unikin painaa silmiä, sillä miltei heti puistosta lähtiessämme A nukahti vaunuihin.
Olisi toki ollut ihanaa, että kaikki kutsumamme vieraat olisivat päässeet paikalle. Näin jälkikäteen olen kuitenkin ihan tyytyväinen tähänkin vierasmäärään, sillä onhan tuo juhliminen aina aika raskasta. Vuoden päästä sitten taas uudestaan!
-Massu
Paikalle pääsivat vain minun sukulaiseni: vanhempani, kummatkin veljeni sekä toisen veljen kolme lasta. Tylsinä ja rationaalisina vanhempina emme itse hankkineet A:le mitään syntymäpäivälahjaksi, mutta sukulaisilta niitä lahjoja sitten tulikin yllin kyllin. A sai ison kasan kylpyleluja sekä paketillisen Duplo-legoja. Oikein mieluisia ihan näin vanhempienkin näkökulmasta, sillä kumpiakaan ei A:la vielä ole. Olen erittäin tyytyväinen, että ainakin omat sukulaiseni ovat ymmärtäneet välttää hyvin äänekkäitä leluja, sillä selaisia koitamme välttää ihan viimeiseen asti. Meidän perheestä noin muutenkin lähtee jo ihan tarpeeksi ääntä...
 |
| Neiti pöydän päässä uuden lelunsa kanssa |
 |
| Mansikkakermakakku |
 |
| Vadelma-mustikkajuustokakku |
Muiden vieraiden lähdettyä menimme vielä A:n serkkujen kanssa läheiseen leikkipuistoon. Serkut ovat sen verran A:aa vanhempia, ettei A oikein jaksanut seurata heidän leikkejään. Taisi jo unikin painaa silmiä, sillä miltei heti puistosta lähtiessämme A nukahti vaunuihin.
Olisi toki ollut ihanaa, että kaikki kutsumamme vieraat olisivat päässeet paikalle. Näin jälkikäteen olen kuitenkin ihan tyytyväinen tähänkin vierasmäärään, sillä onhan tuo juhliminen aina aika raskasta. Vuoden päästä sitten taas uudestaan!
-Massu
tiistai 6. lokakuuta 2015
SYNTTÄRIT!!!
Hurraa! A täyttää tänään yhden vuoden! Nyt hän on virallisesti vaihtanut statuksensa vauvasta taaperoksi. Täytyy kyllä myöntää, etten ole A:aa enää hetkeen pitänyt kovin vauvana, kun kävelyaskeleetkin meinaavat nykyisin yltyä miltei juoksuun. A mielellään karkaisikin jo vaikka minnä sillä aikaa, kun äiti vielä esimerkiksi kaivaa vaunuja varastosta. Onneksi pihaltamme pääsee vain metsään ja taloyhtiön pienelle pihatielle.
Emme juhlistaneet tätä virallista syntymäpäivää oikein millään muulla, kuin suukottelemalla paljon päivänsankaria. Juhlimme vasta parin viikon päästä, sillä aikaisemmin emme meinanneet löytää kalentereistamme sopivaa aukkoa. Juhlat tulevat olemaan hyvin pienet, sillä vain lähimmät sukulaiset on kutsuttu. Heistäkin vain osa pääsee tulemaan.
Minkälainen tyttö meidän 1-vuotias sitten oikein on? Äidin mielestä tietenkin maailman paras ja ihanin lapsi! A on tosi reipas, avoin, vauhdikas, ilmeikäs, pirteä ja riehakaskin tyttö. Toki päivittäin tulee pieniä kiukunpuuskia, kun kaikkea ei saa laittaa suuhun tai äiti kieltää esim. tarttumasta television johtoon. Mutta pääsääntöisesti A on hyvin hyvän tuulinen. A tarkkailee koko ajan vanhempiensa touhuja enenevässä määrin. Hänen elekieleensä onkin jo tarttunut monia meidän käyttämiämme eleitä tai liikkeitä. Aika harvahampainen A vielä on, sillä hänellä on edelleen vain neljä hammasta. Mutta niitä harvoja hampaitaan hän esittelee sitäkin auliimmin hymyilemällä kun Hangon keksi. Sanoja ei vielä tule, muuta pulinaa ja erinäisiä kiljahduksia sitäkin enemmän.
Itselleni on tästä vauvavuodesta jäänyt käteen lähinnä hataria mielikuvia. En koe, että lapseni olisi ollut mitenkään äärimmäisen haastava, mutta onhan tämä arki ollut välillä sellaisessa usvassa kulkemista ja päivästä toiseen selviytymistä. A nukkuu välillä aika pitkiä yöunia, mutta heräilee edelleen lähes joka yö. Saavuttamani univajetaso on siis osaltaan vahvistanut omaa "usvakokemustani". Onneksi olen kirjannut lähes joka päivä jotain pientä ylös päiväkirjaan, jotta voin edes omien tekstieni kautta palauttaa mieleeni vauva-ajan muistoja ja jakaa niitä myöhemmin myös tyttäreni kanssa. En kuitenkaan vaihtaisi päivääkään pois tästä vuodesta. A:sta on tullut niin luonnollinen osa perhettämme, etten osaisi enää kuvitellakaan elämää ilman häntä.
-Massu
Emme juhlistaneet tätä virallista syntymäpäivää oikein millään muulla, kuin suukottelemalla paljon päivänsankaria. Juhlimme vasta parin viikon päästä, sillä aikaisemmin emme meinanneet löytää kalentereistamme sopivaa aukkoa. Juhlat tulevat olemaan hyvin pienet, sillä vain lähimmät sukulaiset on kutsuttu. Heistäkin vain osa pääsee tulemaan.
Minkälainen tyttö meidän 1-vuotias sitten oikein on? Äidin mielestä tietenkin maailman paras ja ihanin lapsi! A on tosi reipas, avoin, vauhdikas, ilmeikäs, pirteä ja riehakaskin tyttö. Toki päivittäin tulee pieniä kiukunpuuskia, kun kaikkea ei saa laittaa suuhun tai äiti kieltää esim. tarttumasta television johtoon. Mutta pääsääntöisesti A on hyvin hyvän tuulinen. A tarkkailee koko ajan vanhempiensa touhuja enenevässä määrin. Hänen elekieleensä onkin jo tarttunut monia meidän käyttämiämme eleitä tai liikkeitä. Aika harvahampainen A vielä on, sillä hänellä on edelleen vain neljä hammasta. Mutta niitä harvoja hampaitaan hän esittelee sitäkin auliimmin hymyilemällä kun Hangon keksi. Sanoja ei vielä tule, muuta pulinaa ja erinäisiä kiljahduksia sitäkin enemmän.
 |
 |
perjantai 2. lokakuuta 2015
Hoidon tarpeessa
Pieni kullannuppuni aloitti eilen päivähoidossa. Nyyh... Olen pitkän aikaa halunnut työntää koko ajatuksen hoitopaikasta jonnekkin aivojeni perimmäiseen nurkkaan. En ole ollut niinkään huolestunut siitä, etteikö A pärjäisi perhepäivähoidossa, vaan enemmänkin minua on surettanut se, ettei A saa enää olla yhtä paljon vanhempiensa kanssa. Minulla on jotenkin sellainen olo, että nyt A luulee meidän hylänneen hänet. Joudun siis käymään hieman kammailua sen ajatuksen kanssa, että nyt päivisin joku muu korvaa minun tai H:n lohduttavan sylin. Toisaalta minun on pakko ajatella päivähoidon positiivisiakin puolia: A alkaa olla aika sosiaalinen tyttö ja hän selvästi kaipaa myös ikäistään seuraa.
Kuinkas sitten kävikään? A:n piti käydä maanantaina, tiistaina ja keskiviikkona tutustumassa uuteen hoitopaikkaansa ja tuleviin hoitokavereihinsa isänsä kanssa. Maanantaina A kävikin hetken leikkimässä hoitokaveriensa kanssa läheisessä puistossa. Tiistaina kuitenkin tuli soitto, että perhepäivähoitajan perheessä oli sairastapaus, jonka vuoksi A ei voinut mennä tiistaina ja keskiviikkona tutustumaan. Keskiviikkona taas soitettiin, että A:n olisi heti ensimmäisenä päivänä mentävä varahoitopaikkaan päiväkotiin. Voin sanoa, että itseäni jännitti aivan julmetusti viedä pienokaiseni itsellenikin aivan tuntemattomaan paikkaan kahdeksaksi tunniksi. Vastassa meitä oli kuitenkin aivan ihana hoitaja, joka otti A:n avosylin vastaan. Kävimme vielä nopeasti läpi A:n tietoja ennen, kuin sanoimme heipat. Tyttö jäi hoitohuoneeseen leikkimään iloisena duploilla, eikä hän itkenyt yhtään. Minä sen sijaan pidättelin kyyneleitäni pihalle asti ja parahdin itkuun sulkiessani päiväkodin porttia. Onneksi veimme A:n yhdessä H:n kanssa, joten H saattoi ottaa minut hetkeksi syliin.
Koulupäivän jälkeen kiiruhdin päiväkodille hakemaan A:aa. Kauhukuvissani mietin, miten raasu on itkenyt koko päivän, eikä ole suostunut nukkuman saati syömään. Hoitolapset olivat hoitajan kanssa ulkona ja jonkin matkan päästä A tunnisti minut. Hän rupesi hytkymään ja kiljumaan innostuksesta ja olin valtavan helpottunut nähdessäni hyväntuulisen tytön. Hoitaja kertoi, että päivä oli sujunut poikkeuksellisen hyvin, eikä A:sta huomaisi, että hän oli ensimmäistä päivää päivähoidossa. A oli syönyt hyvin ja nukkunutkin puolentoista tunnin päiväunet. Ainoat itkut olivat päässeet nukkumaanmennessä. Olin täysin häkeltynyt, enkä osannut sanoa hoitajalle oikein mitään. Kiittelin vain hyvästä hoidosta ja nappasin tytön mukaani.
Kotona kylläkin näki, että A haki selvästi aikaisempaa enemmän huomiotani. Hän ei olisi muuta tehnytkään, kuin syönyt rintaani tai kulkenut sylissäni. Iltaa kohden tyttö kuitenkin vähän piristyi.
Tiedän kyllä, että osa äideistä joutuu tai haluaa laittaa lapsensa jo paljon varhaisemmin hoitoon. En kuitenkaan voi tai edes halua verrata itseäni muihin äiteihin, sillä jokainen perhe on aivan omanlaisensa. Tiedän vain sen, että joudun itse vielä hetken totuttelemaan tähän hoitoajatukseen ja tunnen olevani vielä hieman pyörällä päästäni kaikista järjestelyistä. Osasyy tähän skeptisyyteen on se, etten ole itsekään ollut koskaan hoidossa. Nyt minun vain täytyy toistella itselleni mantraa:" Kaikki menee hyvin, kaikki menee hyvin!"
-Massu
Kuinkas sitten kävikään? A:n piti käydä maanantaina, tiistaina ja keskiviikkona tutustumassa uuteen hoitopaikkaansa ja tuleviin hoitokavereihinsa isänsä kanssa. Maanantaina A kävikin hetken leikkimässä hoitokaveriensa kanssa läheisessä puistossa. Tiistaina kuitenkin tuli soitto, että perhepäivähoitajan perheessä oli sairastapaus, jonka vuoksi A ei voinut mennä tiistaina ja keskiviikkona tutustumaan. Keskiviikkona taas soitettiin, että A:n olisi heti ensimmäisenä päivänä mentävä varahoitopaikkaan päiväkotiin. Voin sanoa, että itseäni jännitti aivan julmetusti viedä pienokaiseni itsellenikin aivan tuntemattomaan paikkaan kahdeksaksi tunniksi. Vastassa meitä oli kuitenkin aivan ihana hoitaja, joka otti A:n avosylin vastaan. Kävimme vielä nopeasti läpi A:n tietoja ennen, kuin sanoimme heipat. Tyttö jäi hoitohuoneeseen leikkimään iloisena duploilla, eikä hän itkenyt yhtään. Minä sen sijaan pidättelin kyyneleitäni pihalle asti ja parahdin itkuun sulkiessani päiväkodin porttia. Onneksi veimme A:n yhdessä H:n kanssa, joten H saattoi ottaa minut hetkeksi syliin.
Koulupäivän jälkeen kiiruhdin päiväkodille hakemaan A:aa. Kauhukuvissani mietin, miten raasu on itkenyt koko päivän, eikä ole suostunut nukkuman saati syömään. Hoitolapset olivat hoitajan kanssa ulkona ja jonkin matkan päästä A tunnisti minut. Hän rupesi hytkymään ja kiljumaan innostuksesta ja olin valtavan helpottunut nähdessäni hyväntuulisen tytön. Hoitaja kertoi, että päivä oli sujunut poikkeuksellisen hyvin, eikä A:sta huomaisi, että hän oli ensimmäistä päivää päivähoidossa. A oli syönyt hyvin ja nukkunutkin puolentoista tunnin päiväunet. Ainoat itkut olivat päässeet nukkumaanmennessä. Olin täysin häkeltynyt, enkä osannut sanoa hoitajalle oikein mitään. Kiittelin vain hyvästä hoidosta ja nappasin tytön mukaani.
Kotona kylläkin näki, että A haki selvästi aikaisempaa enemmän huomiotani. Hän ei olisi muuta tehnytkään, kuin syönyt rintaani tai kulkenut sylissäni. Iltaa kohden tyttö kuitenkin vähän piristyi.
Tiedän kyllä, että osa äideistä joutuu tai haluaa laittaa lapsensa jo paljon varhaisemmin hoitoon. En kuitenkaan voi tai edes halua verrata itseäni muihin äiteihin, sillä jokainen perhe on aivan omanlaisensa. Tiedän vain sen, että joudun itse vielä hetken totuttelemaan tähän hoitoajatukseen ja tunnen olevani vielä hieman pyörällä päästäni kaikista järjestelyistä. Osasyy tähän skeptisyyteen on se, etten ole itsekään ollut koskaan hoidossa. Nyt minun vain täytyy toistella itselleni mantraa:" Kaikki menee hyvin, kaikki menee hyvin!"
-Massu
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)