Mikä minä haluan olla isona? Mitä minä haluan kokea? Voi, kumpa tietäisin! Minulla ei ole oikein koskaan ollut kovin selvää, mihin haluaisin osaamiseni ja kiinnostukseni suunnata, sillä maailmassa on niin paljon kaikkea mielenkiintoista. Tai noh, luulin lukiosta päästyäni haluavani ehdottomasti olla luokanopettaja, mutta näin jälkikäteen ajateltuna, en olisi varmaankaan viihtynyt nykyisessä koulusysteemissä kovinkaan hyvin. Valmistuin leipuri-kondiittoriksi päässäni jo valmiiksi ajatus siitä, etten tekisi tätä kauaa. Nyt olen kouluttautumassa jo toiseen ammattiin ja tämä vaihtoehto vasta väärältä tuntuukin.
En kertakaikkiaan tiedä, mitä tekisin opiskelupaikkani suhteen. Tiedän, ettei mistään ammatista tai alasta voi saada parissa viikossa tai kuukaudessa täydellistä kuvaa. Tuntuu kuitenkin äärimmäisen turhauttavalta, ettei opiskelemassaan alassa näe mitään positiivista, eikä pysty kuvittelemaan itseään missään alan tehtävissä. Koulunkäynti ahdistaa välillä niin, että meinaan oksentaa aamupalan ulos ja laboratoriossa kädet tärisevät, kuin vispilät. Bioanalyytikon koulutusohjelma ei ollut hakulistallani missään nimessä se ykkönen, mutta sinne nyt kuitenkin päädyin. Jouduin jo hyväksymispaperit saadessani miettimään tarkkaan, haluanko oikeasti opiskella kyseistä alaa. Venytin opsiskelupaikan vastaanottoa miltei viimeiseen päivään, sillä päätöksen teko ahdisti kovasti. Ja nyt olen tässä, pienessä umpikujassa. Opiskelutoverini ovat aivan ihania ja olen saanut heiltä hurjasti tukea. Mutta se ei kuitenkaan riitä, kun opiskelu muuten tuntuu päivästä toiseen pelkältä selviytymistaistelulta.
Toisaalta ajatus opiskeluiden keskeyttämisestä tuntuisi kovin helpottavalta vaihtoehdolta. Mutta mitä tilalle? En missään tapausessa halua jäädä vain laakereilleni makaamaan ja odottomaan jotain maagista herätystä. Voisin joko lähteä takaisin työelämään leipomo- tai aivan muulle alalle, hakea opiskelemaan jotain muuta tai jäädä lapsen kanssa kotiin.
Välillä mietin, missä oikein on vika. Olenko minä liian malttamaton tai vaativa? Luovutanko liian helposti? Vai enkö vain ole löytänyt vielä sitä omaa oikeaa tietäni? Tavoittelenko jotain aivan mahdotonta? Luulenko itsestäni liikoja? Vai onko minulla yleisesti ottaen vääränlaiset käsitykset elämästä?
Koen olevani aikamoisessa kriisissä sen vuoksi, ettei tämänhetkinen elämäntilanteeni miellytä minua. Myöskään tulevaisuudenkuvani eivät näytä kovin positiivisilta. Olen nyt luvannut itselleni, että sinnittelen vähintään tuonne jouluun asti nykyisessä opiskelupaikassani. Pitkällä joululomallani voin ehkä selkeämmin miettiä, mitä elämältäni haluan.
-Massu
Moni pohtii samaa. Nyt kun olet ollut kotona lapsen kanssa niin varmasti paluu myös työelämään tuntuisi haastavalta. Ihminen on vain sellainen, että muutokset tuntuvat aina hetken haastavilta. Ainakin itse vihaan muutosta elämässäni, vaikka tietäisin sen johtavan parempaan. Onneksi sulla on siellä kotona kuitenkin ihana lapsonen, jolle olet aina täydellinen teetpä minkälaisia ratkaisuja tahansa. Me emme olisi ihmisiä, jos tekisimme aina oikeita ratkaisuja, mutta onneksi meillä on mahdollisuus korjata moniakin asioita. Jos päätät keskeyttää koulun niin muista, että hyvä että menit sinne niin ei tarvitse vanhempana jossitella asialla vaan olet rohkeasti kokeillut olisiko tuo koulu ollut sinun juttusi. Tsemppiä päätöksen tekoon.
VastaaPoistaKiitos ihanista ja rohkaisevista sanoistasi!
PoistaOlen tässä kriiseilyn keskellä kuitenkin koittanut ajatella, ettei mikään kouluttautuminen ole ikinä turhaa. Jos lähdenkin opiskelemaan jotain muuta, saatan saada jo nyt kertyneistä opinnoistani hyvksilukuja ja olen ylipäätään taas päässyt vähän sisään opiskelumaailmaan.
Joinain hetkinä päätökset tuntuvat vain täysin lopullisilta ja sitä tuntee olevansa hirveän vanha tällaiseen epäröintiin. Aina ei osaa nähdä kokonaiskuvaa itse ja saattaa unohtaa, mikä elämässä oikeasti on tärkeää.
Olenkin nyt viikkojen pohdintojen jälkeen tullut hieman enemmän sinuiksi tämänhetkisen tilanteeni kanssa, vaikken edelleenkään halua opiskella sitä, mitä opiskelen.