Pieni kullannuppuni aloitti eilen päivähoidossa. Nyyh... Olen pitkän aikaa halunnut työntää koko ajatuksen hoitopaikasta jonnekkin aivojeni perimmäiseen nurkkaan. En ole ollut niinkään huolestunut siitä, etteikö A pärjäisi perhepäivähoidossa, vaan enemmänkin minua on surettanut se, ettei A saa enää olla yhtä paljon vanhempiensa kanssa. Minulla on jotenkin sellainen olo, että nyt A luulee meidän hylänneen hänet. Joudun siis käymään hieman kammailua sen ajatuksen kanssa, että nyt päivisin joku muu korvaa minun tai H:n lohduttavan sylin. Toisaalta minun on pakko ajatella päivähoidon positiivisiakin puolia: A alkaa olla aika sosiaalinen tyttö ja hän selvästi kaipaa myös ikäistään seuraa.
Kuinkas sitten kävikään? A:n piti käydä maanantaina, tiistaina ja keskiviikkona tutustumassa uuteen hoitopaikkaansa ja tuleviin hoitokavereihinsa isänsä kanssa. Maanantaina A kävikin hetken leikkimässä hoitokaveriensa kanssa läheisessä puistossa. Tiistaina kuitenkin tuli soitto, että perhepäivähoitajan perheessä oli sairastapaus, jonka vuoksi A ei voinut mennä tiistaina ja keskiviikkona tutustumaan. Keskiviikkona taas soitettiin, että A:n olisi heti ensimmäisenä päivänä mentävä varahoitopaikkaan päiväkotiin. Voin sanoa, että itseäni jännitti aivan julmetusti viedä pienokaiseni itsellenikin aivan tuntemattomaan paikkaan kahdeksaksi tunniksi. Vastassa meitä oli kuitenkin aivan ihana hoitaja, joka otti A:n avosylin vastaan. Kävimme vielä nopeasti läpi A:n tietoja ennen, kuin sanoimme heipat. Tyttö jäi hoitohuoneeseen leikkimään iloisena duploilla, eikä hän itkenyt yhtään. Minä sen sijaan pidättelin kyyneleitäni pihalle asti ja parahdin itkuun sulkiessani päiväkodin porttia. Onneksi veimme A:n yhdessä H:n kanssa, joten H saattoi ottaa minut hetkeksi syliin.
Koulupäivän jälkeen kiiruhdin päiväkodille hakemaan A:aa. Kauhukuvissani mietin, miten raasu on itkenyt koko päivän, eikä ole suostunut nukkuman saati syömään. Hoitolapset olivat hoitajan kanssa ulkona ja jonkin matkan päästä A tunnisti minut. Hän rupesi hytkymään ja kiljumaan innostuksesta ja olin valtavan helpottunut nähdessäni hyväntuulisen tytön. Hoitaja kertoi, että päivä oli sujunut poikkeuksellisen hyvin, eikä A:sta huomaisi, että hän oli ensimmäistä päivää päivähoidossa. A oli syönyt hyvin ja nukkunutkin puolentoista tunnin päiväunet. Ainoat itkut olivat päässeet nukkumaanmennessä. Olin täysin häkeltynyt, enkä osannut sanoa hoitajalle oikein mitään. Kiittelin vain hyvästä hoidosta ja nappasin tytön mukaani.
Kotona kylläkin näki, että A haki selvästi aikaisempaa enemmän huomiotani. Hän ei olisi muuta tehnytkään, kuin syönyt rintaani tai kulkenut sylissäni. Iltaa kohden tyttö kuitenkin vähän piristyi.
Tiedän kyllä, että osa äideistä joutuu tai haluaa laittaa lapsensa jo paljon varhaisemmin hoitoon. En kuitenkaan voi tai edes halua verrata itseäni muihin äiteihin, sillä jokainen perhe on aivan omanlaisensa. Tiedän vain sen, että joudun itse vielä hetken totuttelemaan tähän hoitoajatukseen ja tunnen olevani vielä hieman pyörällä päästäni kaikista järjestelyistä. Osasyy tähän skeptisyyteen on se, etten ole itsekään ollut koskaan hoidossa. Nyt minun vain täytyy toistella itselleni mantraa:" Kaikki menee hyvin, kaikki menee hyvin!"
-Massu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti