Rintani

         Havahduin eilen minulle aivan uuteen ilmiöön. Kekkuloin kotonani alastomana (kyllä, harrastan tätä useinkin...) ja tokaisin H:le, että eipäs ole rinnoista alkanut tulla vielä maitoa. Puristin vielä kokeeksi vasenta nänniäni ja yllätyin, kun sen pää alkoi täyttyä ensimaidosta. Niille, jotka eivät ole tätä kokeneet, voinen sanoa, ettei näky välttämättä ole mikään viehättävin. Ensi/esimaito ei nimittäin välttämättä ole heti väriltään maidonvalkeaa, vaan väri voi vaihdella kirkkaankeltaisesta jopa punertavanruskeaan. Sitä ei välttämättä myöskään valu valtoimenaan rinnasta, vaan sen koostumus saattaa olla aika tahmeaa tai paksua. Kaikilla maitoa ei ala tihkua raskauden aikana ja joskus siihen voi mennä tovi synnytyksen jälkeenkin. Kaikki riippuu mm. perimästä, omasta ravinnosta ja mahdollisista raskauskomplikaatioista. Minulla on ollut raskauden alusta lähtien pelko, etten pystyisi omavaraisesti ruokkimaan lastani. Rintani ovat kovin herkät, enkä voi sietää niiden koskettamista. Lisäksi äitini ei ole pystynyt imettämään minua ja sisaruksiani kovinkaan pitkään. Pelkään siis imetyksen aiheuttamaa kipua ja kykyäni tuottaa maitoa. Eilinen kokemukseni valoi minuun kuitenkin hieman toivoa, sillä nyt tiedän olevani ainakin kykeneväinen tuottamaan lapselleni ravintoa. Kipuun en ole itseäni viel totuttanut, sillä minulla ei suoraan sanoen ole ollut kovin paljoa intoa puristella ja venytellä nännejäni ihan huvin vuoksi.
           Minulla on ollut koko elämäni ajan hyvin ristiriitainen suhde rintoihini. Puberteetti-iässä vihasin niitä, koska ne eivät kasvaneet mielestäni sopivaan tahtiin. Niinpä kieltäydyin jossain vaiheessa noteeraamasta niitä kokonaan. Kyllähän ne kasvoivat, mutta koitin pitkään elää rintaliivitöntä pikkutytön elämää. Lopulta annoin periksi ja puin ensimmäiset rintaliivit päälleni kahdeksannen luokan viimeisinä päivinä, vaikken kokenut lainkaan tarvitsevani niitä. Moneen vuoteen en olisi halunnut paljastaa rintavarustustani missää, en edes saunassa tutussa porukassa. Ne olivat edelleen liian pienet ja ihan väärän malliset. Häpesin rintojani jopa ensimmäisen poikaystäväni seurassa. Tavallaan olisin halunnut saada häneltä palautetta niistä, mutta toisaalta halusin, ettei hän huomioi niitä millään lailla. Vaihdettuani kumppania muutamaan otteeseen, lopetin rinnoista stressaamisen. Oikeastaan en enää ajatellut niitä ollenkaan. Ne tulivat sinne, minne menin ja ne pysyivät aina kiltisti mukana. Siinä vaiheessa aloin kiinnittää enemmän huomiota takapuoleeni, sillä siitä sain eniten kehuja.
            Jokin aika sitten elämässäni alkoi uusi vaihe, jolloin minun piti jälleen miettiä suhtautumistani rintoihini. Olin nimittäin astumassa yleisön eteen miltei alasti oman burleski-hahmoni varjolla. Usein burleski-esitykset huipentuvat siihen, että esiintyjä paljastaa rintamuksensa nännit peitettyinä joko pastieilla tai tasseleilla (pastiet ovat pelkät "nännilaput", tasseleissa on lisäksi tupsut, joita pyöritetään). Nyt minun oli oikeasti työskenneltävä enemmän rintojeni kanssa, katsoa miltä ne lavalla näyttäisivät tai miten ne käyttäytyisivät pyöritellessäni tasseleita. Lopulta päädyin siihen, että rintani ovatkin melko sievät. Eiväthän ne ennen raskauttani olleet kovin kookkaat, mutta oikein hyvän malliset. Tuota burleski-esitystä miettiessäni minua helpotti myös se tieto, että varsinkin Suomessa lähes kaikki burleski-taiteilijat ovat "luomuja" ja lavalla näkee hyvinkin monenlaisia rintoja: isoja, pieniä, roikkuvia, terhakoita. Ja jokaiselle parille yleisö on aina hurrannut. Minulla ei olisi siis sen puoleen mitään hätää ja niinhän minä suoriuduinkin esityksestä kunnialla.
            Raskaaksi tullessani ensimmäisinä oireina tuli juuri rintojen turvotus. Rintaliivit vaihtuivat suurempiin ja osa vaatteista saattoi puristaa. Lisäksi jouduin miettimään uudestaan burleski-esiintymisiäni, sillä olin hankkinut esiintymisvaatteet itselleni ollessani hieman pienemmässä kunnossa. En myöskään halunnut perua keikkoja, sillä lapsen saannin myötä minulle tulisi joka tapauksessa pitkä esiintymistauko. Yhteen esiintymisnumeroon vaihdoinkin lopulta rintaliivit toisiin ja toivoin, etteivät paidan nepit aukeaisi kesken kaiken. Toiseen numerooni taas tein yläosan ihan viimetingassa. Varsinkin aluksi rinnat vain turposivat ja olivat hyvin pyöreät. Pikkuhiljaa massa on kuitenkin alkanut rasittaa ihoani ja rinnat ovat alkaneet hieman roikkua. Haluaisin olla tyytyväinen rintoihini vielä synnytyksen ja imetyksen jälkeenkin, mutta pelkään kuitenkin pahinta. Kunnon burleski-esiintyjänä minun pitäisi olla ylpeä juuri siitä, mitä minulla on. Mutta mitä jos en olekaan? Mitä jos en lapsen saannin jälkeen enää uskallakaan nousta satapäisten yleisöjen eteen, koska häpeän itseäni? Ajatus pelottaa, sillä aloin ennen raskautta olla hyvinkin sinut vartaloni kanssa. Toisaalta nämä ajatukset tuntuvat hyvin itsekkäiltä ja pikkumaisilta, koska minunhan pitäisi tässä vaiheessa raskauttani miettiä rintojani enemmänkin ravinnon lähteenä. En ole kuitenkaan turhamaisten aatoksieni kanssa varmastikaan yksin, sillä varmasti iso osa raskaana olevista tai lapsen saaneista kaipaa edes jotain "entisessä vartalossaan". Vielä voin vain spekuloida, sillä en lopulta tiedä, miten hyvin kehoni palautuu ja miten oma suhtautumiseni muuttuu.

-Massu