En oikeastaan tiedä edes mistä haluaisin kirjoittaa, mutta haluaisin edes vähän purkaa viime päivien ajatuksiani. Olen lähes koko raskauden ajan elänyt henkisesti suht seesteistä odotusaikaa lukuunottamatta hetkiä jolloin kivut ovat vieneet toimintakykyni. Nyt kuitenkin muutaman päivän ajan olen kärsinyt pienestä alakulosta. Perimmäisenä syynä on tietynlainen merkityksettömyyden tunne. Niin, tiedän.. raskaana ollessaan ja äidiksi tullessaan pitäisi tuntea itsensä jotenkin todella merkittäväksi ja tärkeäksi ihmiseksi, mutta minulla ei juuri nyt ole lainkaan sellainen olo. Eikä tunteeni edes liity välttämättä raskauteeni, vaan merkitykseeni ylipäätään.
Minä olen aina ollut persoonaltani aika arka, hiljainen ja sivusta tarkkailija. En ole mielelläni tehnyt itsestäni kovinkaan suurta numeroa, sillä en ole kokenut olevani huomion arvoinen. Poikkeuksena tietenkin burleski-alteregoni, jonka suojassa voin keräillä huomiota miten paljon vain haluan. Uudessa seurassa tarkkailen pitkään muita, ennen kuin uskallan kommentoida oikein mitään, enkä silloinkaan välttämättä halua paljastaa paljoa itsestäni. Tämän kaiken sanottuani voin todeta olevani persoonallisuustyypiltäni introvertti: varautunut, pohdiskeleva, harkitseva, sisäänpäin kääntynyt, arka. Koska varsinkin uudessa seurassa vetäydyn hieman kuoreeni, saatan antaa itsestäni aivan vääränlaisia signaaleja. Moni on luullut minun olevan vihainen, välinpitämätön, töykeä tai ylimielinen ollessani hiljaa. Kuitenkin ehkä pahin asia, mitä persoonastani on sanottu on ettei minusta saa mitään irti ja että minuun on vaikea tutustua. Tämänlaisia kommentteja kuullessaan alkaa väkisinkin miettiä, onko minussa oikeasti jotain vikaa tai onko minussa mitään tutustumisen arvoista. Todellisuudessa vika ei välttämättä aina ole edes minussa, vaan yleisissä asenteissa: introverttejä on maailmassa vähemmän kuin ekstroverttejä ja itsestään suurempaa meteliä pitävät jäävät helpommin mieleen. Introvertin seurassa kanssaeläjältä saattaa kulua paljon kauemmin aikaa ja enemmän energiaa introverttiin tutustumiseen, eikä monellakaan välttämättä ole kiinnostusta junnata samassa pisteessä kauaa. Valitettavasti introvertti usein tarvitsee nimenomaan aikaa, jotta voisi lähentyä toisten kanssa. Niinpä minunkin ihmissuhteeni jäävät usein aika pinnallisiksi.
Olen pohdiskellut omaan persoonaani liittyviä asioita siksi, että olen viime aikoina tuntenut jääväni täysin muiden varjoon. Saatan kadulla törmätä vanhoihin luokkatovereihin, joiden kanssa olen käynyt jopa 9 vuotta koulua. Tyrmistys on suuri, kun minua ei tunneta tai muisteta, ei vaikka kertoisin kuka olen ja mistä tunnemme. Jokin aika sitten menin tervehtimään baarimikkona toiminutta serkkuani baaritiskille. Serkkuni ei muistanut, että hänellä on myös yksi tyttö serkkuna (hänellä on yhteensä 6 serkkua). Vanhat työkaveritkaan eivät muista minua. Nykyisin en enää tiedä, haluanko edes tervehtiä puolituttuja kadulla, sillä kukaan ei tunnu muistavan tai tunnistavan minua.
Tunteeseeni liittyy vahvasti myös tämänhetkinen kehonkuvani. Olen suurimman osan raskausajasta vain nauttinut vatsani pyöristymisestä ja ihaillut kasvavia muotoja. Nyt parin päivän ajan minulla on ollut järjettömän turvonnut olo, vaikken välttämättä turvotuksesta kärsikään. Yritin ottaa itestäni ja vatsastani valokuvia, mutta häpesin ulkomuotoani liikaa. Poistin kuvat välittömästi kameran muistista. Minulle on joskus vislailtu kadulla, mutta nyt olen vain kadulla vyöryvä pallo. Tai ylipäätään raskaana olevaa naista ei välttämättä yleisesti pidetä seksuaalisesti viehättävänä olentona, herttaisena enemmänkin. Minusta tuntuu, että kadulla keräämäni katseet ovat nykyisin enemmänkin sääliviä ja halveksivia, kuin ihailevia tai edes neutraaleja. Muita raskaanaolevia naisia nähdessäni koen olevani pelkästään turvonneen, en raskaana olevan näköinen.
Arvottomuudentunteeni sekoittuu välillä jopa blogiini, sillä pohdiskelen usein oman blogini merkitystä. Tai lähinnä sitä, onko minun ajatuksillani ja kirjoituksillani lopulta paikkaa blogimaailmassa. Välillä en tiedä, pitäisikö minun kirjoitella ajatuksistani ja tekemisistäni vain henkilökohtaiseen päiväkirjaan, koska loppujen lopuksi aika harva muu haluaa lukea tekstejäni tai jakaa ajatuksiaan niistä.
En kuitenkaan ole syöksymässä täydelliseen masennustilaan, vaikka ajatukseni tällä hetkellä saattavatkin siltä kuulostaa. Elämässäni on kuitenkin muita niin ihania ja tärkeitä asioita, jotka pitävät minut pinnalla. Olen myös viimeisten vuosien aikana joutunut etsimään itsestäni aivan uudenlaisia voimavaroja, joiden avulla pystyn selviytymään vaikeistakin tunteista. Ehkä nyt oli vain minun aikani kokea sellaista "raskausajan herkkyyttä ja mielialojen vaihtelua".
-Massu
Harvoin kirjoittelen vastauksia, vaikka eri blogeja tuleekin luettua. Nyt minun on kuitenkin pakko vähän kommentoida kirjoitustasi. Ensinnäkin nostan hattua, että uskallat kirjoittaa hyvinkin rehellisesti omista tuntemuksistasi. Harva sitä uskaltaa tehdä! Avoimuus tekeekin blogistasi juuri mielenkiintoisen. Lähes samoja asioita me kaikki päässämme pyöritämme, harva niistä vain uskaltaa puhua!
VastaaPoistaOlen itse myös introvertti, joka osaltaan harmittaa minua. Haluaisin enemmän olla ihmisten kanssa tekemisissä, mutta en kertakaikkiaan vain pysty ja jaksa. Toisaalta rakastan rauhallisuutta, joten miksi minun pitäisi olla jotain muuta kuin olen? Todistaakseni itselleni jotain? Ymmärrän hyvin jos sinua harmittaa, etteivät ihmiset moikkaa kaduilla. Itselleni kumma kyllä on helpotus, että tuttujen tullessa vastaan saa jatkaa matkaansa rauhassa. Vihaan yli kaiken sellaisia viiden minuutin mitä sinulle kuuluu kysymyksiä. Viiteen minuuttiin sitten pitäisi keksiä kaikki mahdollinen positiivinen omasta elämästä, koska harvoimpa sitä uskaltaisi ihan suoraan asioita ladella. Ja jos latelisi niin hulluna pitäisivät;)
Ja mitä raskauteen tulee niin minusta odottava nainen on aina kaunis! Toivotan sinulle oikein hyvää loppu raskautta ja ihania päiviä pikkuisen kanssa.
Kiitos kommentistasi!
VastaaPoistaItsekin kamppailen sen asian kanssa, että tavallaan haluaisin olla näkyvämpi ja sosiaalisempi, mutta toisaalta taas sellaisen roolin vetäminen tuntuisi minusta teeskentelyltä. Lähinnä olenkin saanut muilta vinkkejä vain siitä, miten olla avoimempi ja aktiivisempi keskustelija. Näiden vinkkien varjolla tuntuu siltä, että kaikkien pitäisikin olla äärimmäisen ekstroverttejä ja että introverttius olisi jonkinlainen luonteen vika. Hyväksyn tämän piirteen itsessäni nykyisin paremmin, kuin ehkä vielä pari vuotta sitten, mutta välillä tulee edelleen notkahduksia.
Minustakin raskaana olevat naiset ovat hirveän kauniita, olivat he minkä ikäisiä, kokoisia tai näköisiä tahansa. Jostain syystä tunnen silti hassua alemmuutta omasta vatsastani... osaksi ehkä siksi, että vauvamahani on suhteessa aika pieni, jolloin joissain vaatteissa saatan näyttää vain vähän lihonnelta. Painoa on kuitenkin kertynyt jonkin verran myös muualle vartaloon, joten mahani ei sillä lailla erotu (ainakaan omasta mielestäni).
Tärkeintä on että olet oma itsesi!!!! -äs-
VastaaPoistaLoppujen lopuksi se on paras vaihtoehto, sillä roolien vetäminen on viime kädessä äärimmäisen raskasta. Ja lopulta siinä hommassa voi käydä niin, ettei enää itsekään tiedä, millainen on.
PoistaSulla on nätti masu! Ja mun mielestä se pieni maha yleensä onkin kauniimpi kyllä kun iso. :) Itsellä taas on aika valas-olo nykyään, kun suhteessa tuntuu tuo oma vatsa olevan mun pieneen kokoon nähden tosi valtava. :D ..mut tää on tätä. Ikinä ei oikein ehkä oo täysin tyytyväinen, ja itse on itseään kohtaan niin paljon kriittisempi, mitä muut. :)
VastaaPoistaLuulenpa, ja tuntuu siltä, että nää vähän synkemmät ajatukset kuuluu osittain kanssa tähän raskauteen. Itselläkin pyörii päässä nykyään vähän kurjiakin juttuja, vaikka toisaalta taas tiedostaa, ettei ole minkäänlaista syytä tai järkeä kokea asioita niin kuin ne itse tulee koettua. Hormonit taitaa ottaa ylivallan viimeistään nyt. :D
Asiaa olis enemmänkin, mutta näistä tämmösistä aiheista olisi kiva jutella ennemmin ihan kasvokkain! :) Asioiden analysointi ja pohtiminen, se on kiva juttu se. :)
Kiitos Jenni hirveästi sanoistasi <3
PoistaVarmaan osa näistä tumman sävyisistä tunteista johtuu juuri hormonipöllystä ja osa tietynlaisesta yksinäisyydestä. Sitä kun kökkii päivät pitkät yksin kotona odottaen puolisoaan kotiin, niin jossain välissä alkaa pakostikin miettiä erilaisia asioita. Tällä hetkellä painaa kyllä omalla kohdallani sekin, ettei kotimme ole millään lailla valmis lapsen tuloon. Tuntuu, että olisi hirveästi hoidettavaa, mutten vain saa itsestäni irti (ja kalusteiden toimittajan kanssa on ollut käsittämättömiä ongelmia).
Mielelläni voin lähteä joskus ihan kahdenkeskenkin kahvittelemaan, sillä isossa porukassa ei aina saa ääntään kuuluviin. Vaikka kanssani kahdenkesken olo voi aluksi tuntuakin vaivaannuttavalta juuri noiden hiljaisten hetkien vuoksi :P