Huomenna on tämän vuoden viimeinen päivä ja edessä on täysin uusi vuosi. Hassua ajatella, että kohta voin sanoa, että tyttäremme syntyi viime- eikä tänä vuonna. Nyt lieneekin oikea aika koota hieman ajatuksiaan ja kerrata, mitä kaikkea vuoden aikana onkaan tapahtunut.
Tämä vuosi alkoi sairaslomalla, sillä olin palanut pahasti loppuun. Kärsin erinäisistä oireista monien viikkojen ajan, eikä oireille meinannut löytyä järkevää syytä useista lääkärikäynneistä huolimatta. Minua pyörrytti, voin pahoin, hiuksia lähti, vapisin ja pelkäsin ihan kaikkea, janotti hirveästi, mutta nälkä oli kadonnut kokonaan, ajatukset pyörivät ympyrää, eikä uni tullut silmään valtavasta väsymyksestä huolimatta, sydän tuntui pamppaavan rinnasta ulos. Lopulta eräs työterveyslääkäri sanoi, että olin vain pitkän levon tarpeessa ja minun tulisi nollata ajatukseni totaalisesti muutaman viikon ajaksi. Sairasloma teki todellakin hyvää, vaikka töihin paluu tuntuikin aika ahdistavalta ajatukselta. Onneksi kuitenkin sain hengähdystauon juuri tähän kohtaan, sillä olin juuri tullut raskaaksi ja olisin saattanut aiheuttaa itselleni keskenmenon sillä stressaamisella ja unettomuudella.
Töihin palattuani suunnittelimme työnjohdon kanssa työvuoroni aivan uudestaan: tekisin yövuorojen sijaan pelkkiä "päivävuoroja" (klo 6-14.00). Sain ensimmäistä kertaa neljään vuoteen oikeasti nukkua hyvin!
En muista oliko se tammi- vai helmikuuta, mutta alkuvuodesta kuitenkin sain tietää olevani raskaana.Tein yhteensä kolme raskaustestiä, joista vasta viimeinen antoi varman "plussan". Parin viikon ajan siirsin neuvolaan soittamista, sillä pelkäsin taas saavani keskenmenon. En uskaltanut iloita vielä raskaudesta, vaan pelkäsin ensimmäisten viikkojen ajan mielettömästi. Ensimmäisellä neuvolakerralla lasketuksi ajaksi merkittiin 26.9.
Helmikuun puolessavälissä sain järkyttävän tekstiviestin, jossa ystäväni J:n sisko kertoi J:n kuolleen. Tavallaan olin jo monen vuoden ajan valmistautunut näihin uutisiin, sillä tiesin J:n olevan hyvin sairas. Itse asiassa mekin olemme tavanneet juuri sairaalassa, kun olemme kumpikin joutuneet olemaan sairaalahoidossa useiden kuukausien ajan. J sairasti diabetesta, anoreksiaa, bulimiaa, osteoporoosia ja refluxia. Lisäksi hänen suolistonsa toiminta oli miltei kokonaan pysähtynyt ja viimeisien elinkuukausiensa aikana hän joutui käymään munuaisten vajaatoiminnan vuoksi kolme kertaa viikossa dialyysissa. Kaikista ongelmistaan huolimatta J jaksoi uskoa parempaan tulevaisuuteen ja hänen suurimpia pelkojaan olikin jäädä lapsettomaksi. Valitettavasti en ehtinyt kertoa omasta raskaudestani J:le ennen hänen kuolemaansa. J haudattiin hiljaisuudessa lähimpien sukulaistensa kesken.
Alkuvuodesta pääsin valloittamaan esiintymislavoja, sillä minulla oli muutama burleski-keikka täällä Turussa. Kohokohtana oli ehdottomasti loppuunmyyty Kårenin keikka. Viimeisen keikan ennen synnytystä heitin, kun olin neljännellä kuulla raskaana.
Pääsin myös osallistumaan muutamiin partiotapahtumiin: johtajien "jäätikkövaellukselle", partioparaatiin, partiotaitokisoihin sekä johtajaretkelle. Harrastin yli kymmenen vuoden ajan partiota kotipaikkakunnallani ja nyt eräs työtoverini johdatti minut takaisin rakkaan harrastukseni pariin.
Maalis-huhtikuussa aloin kärsiä raskauspahoinvoinnin jälkeen pahoista selkäkivuista, joiden vuoksi jouduin myös olemaan hetken pois töistä. Kipujen vuoksi kaikki mahdollinen oleminen oli tuskallista, enkä meinannut saada edes öisin unta. Vähän yli kuukauden jälkeen kivut hieman heltisivät, joten pystyin jotenkuten selviämään alkukesän työrupeamasta.
Pääsiäisenä tunsin appiukkoni luona saunasta tullessani ensimmäistä kertaa vauvan potkut. Samalla ne näkyivät myös päälle päin ja myös H sai tuntea ne. Siitä lähtien lapsi pyörikin vinhasti vatsassa ja potkut sen kun vahvistuivat. Tiesin ensipotkuista lähtien, että lapsi tulisi olemaan todella vahva.
Aivan kesän alussa kävin pääsykokeissa ammattikorkeassa. Olen aiemminkin hakenut erilaisiin koulutusohjelmiin pääsemättä koskaan sisään. En tälläkään kertaa odottanut pääseväni sisään, sillä suoriuduin mielestäni pääsykokeista yhtä huonosti kuin aiemminkin. Mihin se tyhmyys yhtäkkiä katoisi? Heinäkuussa haukoin henkeäni, kun postiluukusta kopsahtikin paksu kirjekuori, jossa toivotettiin minut tervetulleeksi opiskelemaan. Jouduin toki lykkäämään opiskelupaikkaa vuodella, sillä loppuvuodeksi oli luvassa hieman muuta puuhaa... Joku saattaisi pitää päätöstäni järjettömänä, sillä minulla on vakituinen työpaikka, mutta omasta mielestäni en ole tämän parempaa päätöstä tehnyt pitkään aikaan.
Alkukesästä treffasimme ensimmäistä kertaa samaan aikaan lastaan odottavien äitien kanssa turkulaisessa ravintolasta. Tuon ruokailun jälkeen olemmekin pitäneet hyvin tiiviisti yhteyttä tapaillen silloin tällöin milloin missäkin.
Pyöristyvästä vastasta pääsin "nauttimaan" toden teolla vasta loppukesästä, sillä masuni ei meinannut sitä ennen millään kasvaa. Edes kesäkuussa viettäessämme äitini 60-vuotissyntymäpäiviä, kyläläiset eivät meinanneet tajuta minun odottavan lasta. Lapsi kyllä kasvoi oikein hyvään tahtiin, mutta vatsa pysyi aina vain pienenä... jopa synnytykseen asti.
Kesälomani sijoittui heinäkuulle ja vietin sitä yhdessä H:n kanssa. Tavallisesti olemme reissanneet miltei koko loman ajan, mutta tällä kertaa retkeilimme vain Turun seudulla. Emme siis nähneet monia tuttavia ja sukulaisia, joita normaalisti kesäisin näemme. Harvat kuitenkaan ovat valmiita tulemaan meille kylään, vaan suurin osa odottaa meidän matkustavan aina kaikkialle. Kesälomani hieman "pitkittyi", sillä jäin sairaslomalle äitiyslomaan asti. Työni on sen luontoista, etten olisi enää pärjännyt selkäkipujeni ja harjoitussupistusteni kanssa.
Äitiysloman alettua alkoi se "todellinen odottaminen". Viimeiset viikot ennen laskettua aikaa tuntuivat todella pitkiltä. Tutuiksi tulleista äideistä yksi jos toinenkin kävi synnyttämässä ja minä vain odotin omaa vuoroani. Laskettu aika tuli ja meni ja jopa oma neuvolahoitajani viljeli viimeisillä äitiysneuvolakerroilla kommentteja: "Mitäs sä vieläkin tänne tulit?" "Nyt vois jo tuo tyyppi masussa päättää, että olis aika syntyä!", "Toivottavasti tulet seuraavan kerran kahdessa osassa!". Lopulta aikaa kului niin paljon, että minulle varattiin aika käynnistykseen.
6.10 se sitten tapahtui: rakas pieni tyttäreni syntyi. Minusta tuli vihdoin äiti ja vieläpä niin mahtavalle tyypille, kuin tyttäreni on! Synnyttämään lähdin jo 5.10, mutta tyttö päätti tulla ulos juuri vuorokauden vaihduttua. Kaikenkaikkiaan vietimme sairaalassa yhteensä 4 päivää. Kaikki sujui hyvin, vaikka aika lapsivuodeosastolla olikin minulle henkisesti hyvin rankkaa. Siitä alkoi tutustuminen tähän uuteen ihmeelliseen ihmiseen. Joulukuun alussa tyttö sai kasteessa nimen.
Loppuvuosi onkin ollut yhtä vauva-arjen opettelua. Aluksi on ollut aika rankkaakin, kun ei ole tajunnut toisen tarpeista mitään, eikä välttämättä neuvolastakaan ole saanut tarpeeksi hyviä ohjeita. Lopulta olen vain koittanut luottaa omaan vaistooni ja usein se on ollutkin paras vaihtoehto. En varmastikaan ole kaikkien oppikirjojen mukainen äiti, enkä välttämättä halua ollakaan. Minun ja H:n parisuhde on muuttunut jonkin verran (tai itse asiassa aika paljonkin) lapsen myötä ja loppuvuoteen on mahtunut muutamia todella huonojakin päiviä. Lähinnä meillä on ollut näkemyseroja siitä, mitkä kummankin roolit ovat ja kuinka paljon kumpikin osallistuu lapsen hoitoon ja kotimme ylläpitoon. Missään vaiheessa minulle ei ole kuitenkaan tullut sellaista tunnetta, että haluaisin erota H:stä.
Yleensä en tee uudenvuoden lupauksia, mutta viime uutenavuotena tein: tee mahdollisimman paljon asioita, joita et ole aiemmin tehnyt. Ja niin minä olenkin tehnyt. Olen ennakkoluulottomasti ilmoittautunut kaikenmoisiin juttuihin: tapaamisiin, esiintymisiin, leireille yms ja tavannut suuren määrän uusia ihmisiä sekä hakenut uusia uria elämääni. Ennen kaikkea määritelmä minusta on muuttunut: minusta on tullut äiti, jolla on aivan ihana kirkassilmäinen tyttö!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti