Synttärien vietto

       Lauantaina juhlittiin vihdoin A:n syntymäpäiviä. Tätä aiemmin emme ole kertakaikkiaan ehtineet mitään järjestää, sillä H on ollut joka viikonloppu pelaamassa salibandya, kun taas minun vapaa-aikani on kulunut lähinnä koulutehtävien parissa. H olisi halunnut kutsua puolet suvustaan, mutta minä häntä hieman toppuuttelin. Kodissamme ei nimittäin riittäisi edes tarpeeksi astioita, saati istumapaikkoja suuremmalle vierasmäärälle. Niinpä kutsuimme paikalle ainoastaan minun ja H:n vanhemmat sekä sisarukset perheineen sekä A:n kummit.
         Paikalle pääsivat vain minun sukulaiseni: vanhempani, kummatkin veljeni sekä toisen veljen kolme lasta. Tylsinä ja rationaalisina vanhempina emme itse hankkineet A:le mitään syntymäpäivälahjaksi, mutta sukulaisilta niitä lahjoja sitten tulikin yllin kyllin. A sai ison kasan kylpyleluja sekä paketillisen Duplo-legoja. Oikein mieluisia ihan näin vanhempienkin näkökulmasta, sillä kumpiakaan ei A:la vielä ole. Olen erittäin tyytyväinen, että ainakin omat sukulaiseni ovat ymmärtäneet välttää hyvin äänekkäitä leluja, sillä selaisia koitamme välttää ihan viimeiseen asti. Meidän perheestä noin muutenkin lähtee jo ihan tarpeeksi ääntä...

Neiti pöydän päässä uuden lelunsa kanssa

         Päätin pitää tarjoilut aika simppeleinä, sillä loppujen lopuksi kahvipöydässä ei tarvitse olla montaakaan sorttia saadakseen lautasensa kukkuralle. Kakkua oli kahta lajia, vadelma-mustikkajuustokakku sekä tavallinen mansikkakermakakku. Lisäksi leivoin kinkku- ja lohipiirakkaa sekä suklaakuorrutettuja marenkeja. A sai herkutella hunajamelonin palasilla ja annoin hänen lisäksi maistaa palasen Marie-keksistä.

Mansikkakermakakku

Vadelma-mustikkajuustokakku

         Päivä oli ainakin A:le aivan huippu, sillä hän sai olla koko porukan keskipisteenä. Kolmannella luokalla olevat serkkutytöt olisivat mielellään halunneet pitää A:aa sylissään vaikka koko ajan, mutta vilkkaana tyttönä A venkoili itsensä aina pois. A tutkiskeli mielellään uusia hienoja lelujaan ja juoksenteli moikkaamassa vuodoin kaikkia vieraita.
          Muiden vieraiden lähdettyä menimme vielä A:n serkkujen kanssa läheiseen leikkipuistoon. Serkut ovat sen verran A:aa vanhempia, ettei A oikein jaksanut seurata heidän leikkejään. Taisi jo unikin painaa silmiä, sillä miltei heti puistosta lähtiessämme A nukahti vaunuihin.
           Olisi toki ollut ihanaa, että kaikki kutsumamme vieraat olisivat päässeet paikalle. Näin jälkikäteen olen kuitenkin ihan tyytyväinen tähänkin vierasmäärään, sillä onhan tuo juhliminen aina aika raskasta. Vuoden päästä sitten taas uudestaan!

-Massu

SYNTTÄRIT!!!

       Hurraa! A täyttää tänään yhden vuoden! Nyt hän on virallisesti vaihtanut statuksensa vauvasta taaperoksi. Täytyy kyllä myöntää, etten ole A:aa enää hetkeen pitänyt kovin vauvana, kun kävelyaskeleetkin meinaavat nykyisin yltyä miltei juoksuun. A mielellään karkaisikin jo vaikka minnä sillä aikaa, kun äiti vielä esimerkiksi kaivaa vaunuja varastosta. Onneksi pihaltamme pääsee vain metsään ja taloyhtiön pienelle pihatielle.
       Emme juhlistaneet tätä virallista syntymäpäivää oikein millään muulla, kuin suukottelemalla paljon päivänsankaria. Juhlimme vasta parin viikon päästä, sillä aikaisemmin emme meinanneet löytää kalentereistamme sopivaa aukkoa. Juhlat tulevat olemaan hyvin pienet, sillä vain lähimmät sukulaiset on kutsuttu. Heistäkin vain osa pääsee tulemaan.
        Minkälainen tyttö meidän 1-vuotias sitten oikein on? Äidin mielestä tietenkin maailman paras ja ihanin lapsi! A on tosi reipas, avoin, vauhdikas, ilmeikäs, pirteä ja riehakaskin tyttö. Toki päivittäin tulee pieniä kiukunpuuskia, kun kaikkea ei saa laittaa suuhun tai äiti kieltää esim. tarttumasta television johtoon. Mutta pääsääntöisesti A on hyvin hyvän tuulinen. A tarkkailee koko ajan vanhempiensa touhuja enenevässä määrin. Hänen elekieleensä onkin jo tarttunut monia meidän käyttämiämme eleitä tai liikkeitä. Aika harvahampainen A vielä on, sillä hänellä on edelleen vain neljä hammasta. Mutta niitä harvoja hampaitaan hän esittelee sitäkin auliimmin hymyilemällä kun Hangon keksi. Sanoja ei vielä tule, muuta pulinaa ja erinäisiä kiljahduksia sitäkin enemmän.

       Itselleni on tästä vauvavuodesta jäänyt käteen lähinnä hataria mielikuvia. En koe, että lapseni olisi ollut mitenkään äärimmäisen haastava, mutta onhan tämä arki ollut välillä sellaisessa usvassa kulkemista ja päivästä toiseen selviytymistä. A nukkuu välillä aika pitkiä yöunia, mutta heräilee edelleen lähes joka yö. Saavuttamani univajetaso on siis osaltaan vahvistanut omaa "usvakokemustani". Onneksi olen kirjannut lähes joka päivä jotain pientä ylös päiväkirjaan, jotta voin edes omien tekstieni kautta palauttaa mieleeni vauva-ajan muistoja ja jakaa niitä myöhemmin myös tyttäreni kanssa. En kuitenkaan vaihtaisi päivääkään pois tästä vuodesta. A:sta on tullut niin luonnollinen osa perhettämme, etten osaisi enää kuvitellakaan elämää ilman häntä.     

-Massu

Hoidon tarpeessa

      Pieni kullannuppuni aloitti eilen päivähoidossa. Nyyh... Olen pitkän aikaa halunnut työntää koko ajatuksen hoitopaikasta jonnekkin aivojeni perimmäiseen nurkkaan. En ole ollut niinkään huolestunut siitä, etteikö A pärjäisi perhepäivähoidossa, vaan enemmänkin minua on surettanut se, ettei A saa enää olla yhtä paljon vanhempiensa kanssa. Minulla on jotenkin sellainen olo, että nyt A luulee meidän hylänneen hänet. Joudun siis käymään hieman kammailua sen ajatuksen kanssa, että nyt päivisin joku muu korvaa minun tai H:n lohduttavan sylin. Toisaalta minun on pakko ajatella päivähoidon positiivisiakin puolia: A alkaa olla aika sosiaalinen tyttö ja hän selvästi kaipaa myös ikäistään seuraa.
      Kuinkas sitten kävikään? A:n piti käydä maanantaina, tiistaina ja keskiviikkona tutustumassa uuteen hoitopaikkaansa ja tuleviin hoitokavereihinsa isänsä kanssa. Maanantaina A kävikin hetken leikkimässä hoitokaveriensa kanssa läheisessä puistossa. Tiistaina kuitenkin tuli soitto, että perhepäivähoitajan perheessä oli sairastapaus, jonka vuoksi A ei voinut mennä tiistaina ja keskiviikkona tutustumaan. Keskiviikkona taas soitettiin, että A:n olisi heti ensimmäisenä päivänä mentävä varahoitopaikkaan päiväkotiin. Voin sanoa, että itseäni jännitti aivan julmetusti viedä pienokaiseni itsellenikin aivan tuntemattomaan paikkaan kahdeksaksi tunniksi. Vastassa meitä oli kuitenkin aivan ihana hoitaja, joka otti A:n avosylin vastaan. Kävimme vielä nopeasti läpi A:n tietoja ennen, kuin sanoimme heipat. Tyttö jäi hoitohuoneeseen leikkimään iloisena duploilla, eikä hän itkenyt yhtään. Minä sen sijaan pidättelin kyyneleitäni pihalle asti ja parahdin itkuun sulkiessani päiväkodin porttia. Onneksi veimme A:n yhdessä H:n kanssa, joten H saattoi ottaa minut hetkeksi syliin.
      Koulupäivän jälkeen kiiruhdin päiväkodille hakemaan A:aa. Kauhukuvissani mietin, miten raasu on itkenyt koko päivän, eikä ole suostunut nukkuman saati syömään. Hoitolapset olivat hoitajan kanssa ulkona ja jonkin matkan päästä A tunnisti minut. Hän rupesi hytkymään ja kiljumaan innostuksesta ja olin valtavan helpottunut nähdessäni hyväntuulisen tytön. Hoitaja kertoi, että päivä oli sujunut poikkeuksellisen hyvin, eikä A:sta huomaisi, että hän oli ensimmäistä päivää päivähoidossa. A oli syönyt hyvin ja nukkunutkin puolentoista tunnin päiväunet. Ainoat itkut olivat päässeet nukkumaanmennessä. Olin täysin häkeltynyt, enkä osannut sanoa hoitajalle oikein mitään. Kiittelin vain hyvästä hoidosta ja nappasin tytön mukaani.
      Kotona kylläkin näki, että A haki selvästi aikaisempaa enemmän huomiotani. Hän ei olisi muuta tehnytkään, kuin syönyt rintaani tai kulkenut sylissäni. Iltaa kohden tyttö kuitenkin vähän piristyi.
       Tiedän kyllä, että osa äideistä joutuu tai haluaa laittaa lapsensa jo paljon varhaisemmin hoitoon. En kuitenkaan voi tai edes halua verrata itseäni muihin äiteihin, sillä jokainen perhe on aivan omanlaisensa. Tiedän vain sen, että joudun itse vielä hetken totuttelemaan tähän hoitoajatukseen ja tunnen olevani vielä hieman pyörällä päästäni kaikista järjestelyistä. Osasyy tähän skeptisyyteen on se, etten ole itsekään ollut koskaan hoidossa. Nyt minun vain täytyy toistella itselleni mantraa:" Kaikki menee hyvin, kaikki menee hyvin!"

-Massu

Elossa ollaan!

      Pitkästä hiljaiselosta jokainen voi päätellä, että aika on ollut yhä enemmän kortilla viimeisen kuukauden ajan. Elokuun lopulla aloitin opiskelun ammattikorkeassa bioanalyytikon koulutusohjelmassa ja opiskeluihin tässä onkin suurin osa ajasta tuhraantunut. En ennen koulun alkua edes tajunnut, millaisia työmääriä sitä joutuu puurtamaan ammattikorkeassa itsenäisesti. Opiskeluani varjostaa lisäksi se piinaava tunne, etten tunne opiskelevani itselleni sopivaa ammattia. Mutta olen päättänyt selvittää edes tämän ensimmäisen vuoden kunnialla loppuun, sillä mieleni alasta voi vielä muuttua radikaalisti.
      Entä perhe-elämä? A menee ensi torstaina virallisesti hoitoon perhepäivähoitajalle ja alkuviikon hän käy tutustumassa hoitotätiin sekä hoitokavereihin isänsä kanssa. A on siis ollut viimeisen kuukauden kotona H:n kanssa ja kaikki on sujunut oikein mallikkaasti. Imetän edelleen, eikä imetyksen jatkaminen ole tuntumut ollenkaan haastavalta, vaikken enää olekaan jatkuvasti läsnä A:n arjessa. Itselleni lapsesta erossa oleminen oli ensimmäisinä koulupäivinä aika jännittävää, mutta nyt olen jo tottunut ajatukseen. A on nykyisin niin ulospäinsuuntautunut ja aktiivinen tyttö, että hän pärjää oikein hyvin sen aikaa, kun minä olen koululla. Harmittelin toki äitiysloman loppuessa, etten tulisi saamaan yhtä paljon kokemuksia A:n kanssa, kuin äitiyslomalla. Minusta kuitenkin tuntuu, että nyt pystyn olemaan paljon aktiivisempi ja innostuneempi äiti, sillä hetket oman perheen kanssa tuntuvat aivan erityisen erityisiltä.
       A on kehittynyt aivan valtavasti. Hän oppi kävelemään samaan aikaan, kun minä aloitin koulun ja nyt hän kulkeekin lähes pelkästään kävellen. Lisäksi hän on todella vahva ja hän saattaakin nostella ja kanniskella todella painavia esineitä pitkiäkin matkoja. Hän tykkää kiipeillä tyynyvuorien päälle, tanssia rytmikkään musiikin tahtiin, kaivella äidin rinnan itse esiin, leikkiä piiloleikkiä, ratsastaa vaippapaketilla, leikkiä muiden lasten kanssa, hymyillä ja vilkutella tuntemattomillekin. Päivittäin mietimme H:n kanssa ääneen, miten valloittava ja ihana tyttö meillä onkaan. Voinkin ajatella tehneeni ainakin jotain oikein, kun olen kasvattanut lapsestani niin "hyvän tyypin"
       En varmastikaan ehdi kirjoitella taaskaan pariin viikkoon, sillä seuraavien viikkojen lukujärjestykset näyttävät melko hurjilta. Mutta täällä meidän perhe edelleen porskuttaa ja elää oman näköistään arkea päivä kerrallaan.

-Massu