Raskausajan vaatehankinnat

         Moni raskaudestaan juuri kuullut alkaa hamstrata kotiinsa suuria määriä lastenvaatteita ja -tarvikkeita. Näin ei ole käynyt minun kohdallani. Olen tähän päivään asti onnistunut välttelemään lastenvaateosastoja ja lastentarvikeliikkeitä. En haluaisi täyttää kotiamme ihan vielä kaikella lapsitavaralla, sillä kodissamme ei kertakaikkiaan ole hirveästi ylimääräistä tilaa. Sitä paitsi lapsen ollessa vielä vasta kuukausien ikäinen, ei kaikille lastentarvikkeille edes löydy käyttöä. Aika pienellä sitä loppujen lopuksi pärjää. Lisäksi minulla on se tieto, että saamme sekä minun että H:n veljien perheiltä joitain lastentarvikkeita mm. pinnasängyn, turvakaukalon sekä vaatteita.
          Minä olenkin lätenyt raskauden ajan hankinnoissani täysin egoistisesta näkökulmasta, sillä olen hankkinut lähinnä vaatteita vain itselleni. En tosin haluaisi upottaa omaisuutta pelkästään äitiysvaatteisiin, sillä noita vaatteita tulee käytettyä niin lyhyen aikaa. Äitiysvaatteiden löytäminen ei vain ole kovin helppoa puuhaa, sillä perus vaatekaupoista niitä ei löydy. Turun Hansan H&M taitaa olla ainoa noista ketjumyymälöistä, jolla on edes jonkinmoinen äitiysvaateosasto (eikä sekään kovin laaja). Pariin otteeseen olen tuon osaston kahlannut läpi todeten, että en vain ymmärrä nykymuotia. En edusta sitä ruumiinrakennetta, jolle vaatteet on nykyisin tehty. En siis ole käpylehmä, jonka jalat ovat aivan ruikut ja yläruumis hirmu suuri. "Massiiviset pohkeeni" eivät yleensä mahdu pillifarkkujen lahkeisiin ja reitenikin ovat liian lihaksikkaat. Ostin kuitenkin H&M:tä yhdet hätävarahousut, sillä kaikki siistimmät housut alkoivat käydä liian pieniksi vyötäröltä. Näissäkin housuissa on hieman alaspäin kapenevat lahkeet, mutta menköön tällä kertaa.

H&M -housut

          Kävin etsimässä äitiyshousuja myös lasten kirpputori Pikku Siilistä, jossa olikin äitiysvaatteille varattuna ihan oma osastonsa. Tarjolla oli niin housuja, hameita, takkeja kuin paitojakin, mutten löytänyt valikoimasta itselleni mitään sopivaa. Koot eri merkkien välillä vaihtelivat suunnattomasti ja osa vaatteista oli kulahtanut oudon malliseksi. Lisäksi hintataso oli aika korkealla, sillä venähtäneistä ja nuhjaantuneista farkuista saatettiin pyytää liki 20 €. Ei tullut kauppoja siltä reissulta.
           Seuraava etappi oli lastentarvikeliike OZ Baby, jossa niin ikään oli äitiysvaatteille oma osastonsa. Hintataso oli tosin aika korkea, mutta onnistuin löytämään alerekistä varsinaisia löytöjä. Mukaan tarttuivat farkut, joiden hinta oli ainoastaan 5 € ja lyhykäinen hamonen. Farkkujen lahkeet ovat tosin armottoman pitkät, mutta tuohon hintaan lahkeiden pituudella ei ollut mitään väliä.

Housut OZ-Baby -liikkeestä, merkki Esprit

Hame taas näytti pyöristyneen vatsani kanssa niin vänkältä, että päätin ostaa senkin, halvalla kun sain ;)

Hame OZ-Baby -liikkeestä, merkki Mamalicious

            Tämän kuun alussa törmäsin myös sellaiseen ongelmaan, ettei vaatekaapistani löytynyt sopivan kokoista tummaa alaosaa partioparaatia varten. Niin taas kipaisin H&M:le, josta nappasin ihan normaalilta osastolta tämän kuminauhavyötäröisen pitköhkön hameen. Paraatin jälkeen kyllä huomasi hameen olleen "taattua H&M-laatua", sillä soittamani rumpu oli nirhannut hameen kankaan reisien kohdalta ihan nypyille.

H&M-hame

             Viime viikolla viettäessäni helteistä pekkaslomaa sain päähäni, että tarvitsisin vielä sopivan kesämekon ja shortsit. Kotona vanhoja shortseja koetellessa päälle taisivat mennä enää pehmustetut pyöräilytrikoot ja Costa Ricasta ostetut shortsit, jotka valitettavasti käytön aikana tuppaavat kiipimään yli pakaran. Pitkän etsimisen jälkeen löysin KappAhlista edulliset shortsit kuminauhavyötäröllä tietenkin. Kuvaa en voi shortseista laittaa, sillä pöksyt ovat likaisena pyykkikopassa.
              Sopivan mekon etsintä oli myös tuskastuttavaa, sillä mekon piti sekä miellyttää silmää, että kukkaroa. Minulla on vahva ja leveä selkä, jonka vuoksi monet mekota saavat minut näyttämään lähinnä transvestiitilta. Lisäksi mekon materiaalin pitää antaa myöden, jotta vatsani voi rauhassa kasvaa. En myöskään halua pukea telttamaisia "perinteisiä" äitiysvaatteita, jossa vatsakin jää vapaana liihottavan kangasmassan alle piiloon. Nykymuodin mukaisia trikoomekkojakaan en huoli omaan vaatekaappiini, sillä totuuden nimissä ne eivät sovi oikein kenenkään vartalolle. Luovuttuani jo etsinnöistä löysin viimein Vilasta tämän musta-pinkki raitaisen lyhyekhön mekon joka (myönnettököön) on vähän paksumpaa trikoota. Suostuin siis joustamaan yhesta kriteeristäni hellekelien pehmennettyä hieman päätäni.

Vila-mekko

               Olen myös hankkinut parit uudet rintaliivit, jotka myös ovat tällä hetkellä menossa pesuun. Rintavarustukseni on kasvanut ihan huimasti, joten monet vanhoista liiveistä puristavat rintani aivan myttyyn. Ennen raskautta kuppikokoni oli B, nykyisin taulukoiden mukaan E/F. Rintaliivimetsästyksen aikana tosin totesin, että taulukkomitta on minun kohdallani hieman liitoitelty, sillä E-kupin rintaliiveihin kuppeihin jäi vielä runsaasti "kasvuvaraa". Lopulta ostinkin vain D-kupin liivejä.
             Huhhuh, listaa tehdessä huomaankin ostaneeni ihan järkyttävästi vaatteita itselleni tänä aikana. Enemmän kuin ehkä viitenä viimeisenä vuotena yhteensä! Toisaalta tuossa on vain muutamia välttämättömiä perusvaatteita, mutta minun budjetissani tuo määrä tuntuu ihan kohtuuttomalta. Olisin toki voinut etsiä enemmän vaatteita mm. Facebookin äitiysvaatekirppareilta, mutten haluaisi ostaa ihan sikaa säkissä. Niin kuin Pikku Siilissä huomasinkin, eivät eri merkkien koot vastaa ollenkaan toisiaan ja osa vaatteista saattaa olla hassuista paikoista venähtäneitä. Tavalliset kirpputorit olen kyllä kolunnut läpi kuitenkaan löytämättä mitään sopivaa. Normaalisti ostankin suurimman osan vaatteistani kirpputorilta. Ahdistus helposti jos vaatekaapissani on omasta mielestäni liikaa vaatteita. Nytkin hieman harmittaa, että onnistuin heittämään ison kasan vanhoja vaatteita keräykseen ja nyt tyhjäksi jäänyt tila on taas miltei täytetty.Luulenpa, että tässä ovat vaateostokseni tämän raskauden osalta (totta puhuakseni eivät ole, sillä postissa on juuri tulossa minulle juhlavampi mekko H:n ystävän häitä varten...).

- Massu

Kaikki hyvin + masukuvia

         Kylläpä jännitti lääkäriin meno, sillä pelkäsin saavani huonoja uutisia. Varasin tosiaan eilen täksi aamuksi ajan neuvolalääkärille supistusten vuoksi. Jouduin menemään "vieraaseen neuvolaan", sillä omassa äitiysneuvolassani ei olisi ollut enää täksi viikoksi lääkärin aikoja. Neuvola ei ollut kuitenkaan täysin vieras, sillä sen yhteydessä toimii myös kaupunkimme ultraääniyksikkö.
         Ensin minut otti vastaan hoitaja tai paremminkin harjoittelija, joka vastaanotti virtsanäytteeni. Hoitaja otti verenpaineen ja painon yös. Tarkastelun jälkeen minut ohjattiin lääkärin vastaanotolle, joka kävi tilanteeni läpi. Hän kysyi, haluaisinko, että kohdunsuuni tutkittaisiin. Vastasin myöntävästi. Siitä siis tutkimuspöydälle ja pikaisen tarkastelun jälkeen lääkäri totesi kaiken olevan ihan kunnossa. Lääkäri kyllä totesi, että supistukseni ovat alkaneet aika varhain, mutta sanoi niiden olevan harmittomia. Sairaslomaa hän ei tohtinut kirjoittaa vaan totesi, että minun pitäisi kyllä kestää töissä. Hassua kyllä, hieman jopa pelkäsin joutuvani sairaslomalle. Tiedän, ettei työni ei sovellu kovin hyvin raskaana olevalle naiselle, mutten haluaisi maata viikkokausia sängynpohjallakaan. Sairasloma on kuitenkin aina sairaslomaa, ei mitään rentoa lomailua.
           Päivän hyvien uutisten vuoksi ajattelinkin julkaista ensimmäiset blogini masukuvat!

Rv 16+5

Rv 19+1

Rv 22+5

Ja suurin piirtein tästä on lähdetty liikkeelle. Kuva häämatkalta maaliskuussa 2013.

          Päivittäin peiliin katsoessa ei edes näe oman vatsansa kasvua. Pidän edelleen vatsaani aika pienenä, eikä se edes näy kaikkien vaatteiden alta. Työmekko (meillä on leipomossa naisilla sellainen kiinni napitettu lääkärintakki työvaatteena) ja essu päällä varmaan kukaan ei osaisi sanoa minun olevan raskaana. Lääkärikin totesi tänään vatsani olevan vielä kovin pieni. Mutta eipä se haittaa jos lapsi vain kasvaa oikeaa tahtiin :)

Fyysinen aktiivisuus

          Olen viime vuosina voinut sanoa olevani fyysisesti suht hyvässä kunnossa. Minussa on sekä lihasta, että kestävyyttä. Lahdessa asuessani saatoin tanssia helposti 10 tuntia viikossa ja siihen kävelyt ja muut säätämiset päälle. Muutettuani Turkuun tanssit vähenivät, mutta tilalle tuli pyöräily ja punttisali. Välillä olemme treenanneet H:n kanssa "ihan tosissammekin", mutta punttailut ovat jääneet aika vähiin epämääräisten vuorokausirytmieni vuoksi.  Jossain vaiheessa innostuin juoksemisesta, kun työpaikkamme torjoutui maksamaan työntekijöille paikat Paavo Nurmi marathon -tapahtumassa. Nyt olen osallistunut tapahtumaan kolme kertaa, tosin olen juossut vain lyhyimmän eli 10 km pätkän. Yllytyshulluna osallistuin eräänä vuonna myös Myllyn Pyöräilyyn, jottei mieheni olisi tarvinnut taittaa matkaa yksin. Koko reissulle tuli matkaa n. 130 km ja pyörän selässä oltiin pieniä tankkauspisteitä lukuun ottamatta putkeen. Olemme H:n kanssa myös intohimoisia konemusiikin kuuntelijoita ja käymmekin muutaman kerran vuodessa vähän isommissa rave-tapahtumissa. Jollen muuten Turku-aikoinani olen tanssinut, niin rave-tapahtumissa olen tanssinut senkin edestä. Rankimpia rave-puristuksia ovat olleet Summer Sound festivaalit, joissa olen saattanut tanssia koko viikonlopun ajan KOVAA miltei 20 tuntia. Tämän kaiken lisäks työni on hyvin fyysistä, sillä kävelen lähes koko ajan sekä nostelen, työnnän, vedän ja painan raskaita taakkoja.
             Saatuani tiedon raskaudestani olin varma, että tulisin harrastamaan raskausaikana mahdollisimman paljon liikuntaa. Suunnittelin, että kävisin joka päivä lenkillä, jumppaisin ja venyttelisin kotona, pyöräilisin ja kävisin pelaamassa sulkapalloa. Totuus iski kuitenkin hyvin nopeasti vasten kasvoja, kun järkyttävä väsymys ja pahoinvointi iski päälle. Pariin kuukauteen en pystynyt käymään missään ilman todella huonoa oloa tai jatkuvaa uupumusta. Ajattelin jo, että tässäkö tämä on, minun "aktiivinen raskausaikani"! Hammasta purren olen silti taittanut kaikki pakolliset matkat pyörällä, sillä en edes omista ajokorttia.
            Sitten kipuili selkä, joka myös pakotti osaltaan hidastamaan. Lääkärin ohjeesta koitin kuitenkin harrastaa hieman kevyttä liikuntaa, vaikka sekin tuntui pahalta.
           Ehkä noin kuukauden ajan olen saanut nauttia hieman normaalimmasta olotilasta. Olen edelleen toki aika väsynyt tai väsyn ainakin helposti. Lisäksi olen hidastunut aivan valtavasti. Töissä pystyn kyllä suoriutumaan lähes kaikista tehtävistä, mutta teen kaiken vain hyvin hitaalla temmolla. Viime viikon lomallani oli ihanaa liikkua virkeänä ja vapaana ja tehdä mitä huvittaa. MUTTA. Viime viikolla aloin myös kärsiä supistuksista rasituksen yhteydessä. Minua supisteli mm. kävelylenkkien tai pyöräretkien yhteydessä. Lomaillessa ajattelin vähät välittää tuntemuksista, sillä sain aina tarvittaessa levättyä. Loppuviikosta aloin jo hieman huolestua, kun pelkät arkiaskarekin aiheuttivat supistuksia. Eilinen töihin paluu se vasta vaikeaa olikin, sillä supistukset riivasivat minua lähes koko päivän, enkä päässyt missään vaiheessa lepäämään. Minun piti jo eilen soitella neuvolaan kysyäkseni apua, mutta nukuin puhelinpäivystysajan yli. Tänään otin luurin oikeaan aikaan kouraan ja soittelin neuvolaan. Hoitaja varasi minulle heti huomiseksi ajan lääkärille, jossa katsottaisiin kohdunkaulani tila.
           Minun on ollut hieman hankalaa ylipäätään myöntää itselleni olevani tällä hetkellä aika heikko. Yleensä minä olen töissä ollut se, jolta kysytään apua nostamiseen, mutta nyt minä olenkin se avun pyytäjä. On ollut vaikeaa seurata, miten lihakset ovat alkaneet surkastua ja kunto romahtaa. Nyt minua pelottaa, että kohtuni tila ehkä pakottaisi minut totaalilepoon. Olen jo raskauden alusta lähtien pelännyt sitä päivää, jolloin en voisi tai saisi enää pyöräillä. Tällä hetkellä minusta ei saa "aktiivista äitiä, joka harrastaa monipuolista liikuntaa laskettuun aikaan asti", vaikka niin olin ajatellut tapahtuvan. Koitan olla itselleni mahdollisimman armollinen, mutta välillä huomaan haukkaavani liian suuria fyysisiä haasteita. En sano olevani mitenkään katkera tai hirveän onneton, tämä tilanne on vain vaatinut enemmän sulattelemista ja sopeutumista kuin olisin arvannut. Toivotaan siis, että lääkäri ei löydä huomenna mitään huolestuttavaa!

Lämpöä ja tapailua

           R-A-K-A-S-T-A-N kesää, aurinkoa ja kuumuutta. Minua tuskin tapaa valittamassa liiallisesta kuumuudesta, sillä minun sanakirjassani sellaista sanaa kuin "liian kuuma" ei ole. Tai noh, saunassa on joskus liian kuuma ja töissä, mutta ulkona ollessa lämpö tuntuu vain ihanalta. Rakastan sitä tunnetta, kun hiki valuu ja aurinko hivelee paljasta ihoa. Ollessamme häämatkallamme Costa Ricassa päivälämpötila kipusi lähes päivittäin yli 35 asteen ja saatoimme kävellä päivän aikana kymmeniä kilometrejä. Ja minä nautin! Lapsena minusta oli kurjaa, kun kaverini olisivat helteellä halunneet kökkiä sisällä, kun minusta lämpimät kelit on luotu ulkoiluun.
           Raskaaksi tultuani pelkäsin menettäväni tämän läheisen suhteen lämpimiin säihin. Tällä viikolla minulla onkin ollut mainio tilaisuus todeta (ainakin toistaiseksi) tuo pelko aiheettomaksi. Auringon kuumuus tuntuu edelleen aivan fantastiselta ja voisin viettää koko päivän ulkotiloissa. Luojan kiitos en ole kärsinyt vielä pahemmista turvotuksista, mutta niitäkin voi olla luvassa. Varsinkin ensi viikko hieman jännittää, kun palaan taas töihin viikon lomailun jälkeen, sillä leipomossa vasta kuuma onkin. Jatkuva jaloillaan olo ja seisova kuumuus voivatkin yhdessä aiheuttaa pienet turvotusreaktiot.
            Auringossa on niin paljon ihania puolia, mutta sitten on se yksi "mutta". Minä nimittäin palan järjettömän helposti! Alhaisemmalla suojakertoimella varustetuista aurinkorasvoista ei ole minulle mitään iloa, joten kaapistamme löytyykin vain yli 30 kertoimen rasvoja.En myöskään meinaa millään ruskettua. Oikeastaan minulle ainoa varma tapa ruskettua on ensin palaa, joten yleensä kesän jälkeen olen miltei yhtä vaalea kuin talvellakin. Nyt raskaana ollessa ihoni tuntuu olevan vieläkin herkempi auringolle. Tämän huomasin mm. eilen käveltyäni kaupungilta kotiin (matkaa n. 4 km). Olin rasvannut huolellisesti ihoni rasvalla, jonka suojakerroin on 30 ja ehdin siinä kävelyretkeni aikana jo saamaan pienen punostuksen iholleni. Pitänee siis vaihtaa ihan peruskäytössäkin oleva aurinkorasva vielä tujumpaan, jotta pahemmilta palamisilta vältyttäisiin tänä kesänä. Tosin ehdin jo viime viikonloppuna saamaan muutaman auringonpolttaman istuttuani lähes 7 tuntia auringossa toimiessani partiotaitokisojen rastimiehenä.
            Tänään pääsin hetkeksi nauttimaan toukokuun lämmöstä ihan naisseurassa, sillä tapasimme muutaman odottavan äidin kesken puistossa. Olimme sopineet tapaavamme piknikin merkeissä, joten otin eilen leipomiani marenkeja ja tänään pyöräyttämääni pullaa mukaan.

Marenkikasa

Viime hetkellä porukka kutistui kutistumistaan ja loppujen lopuksi meitä oli neljä ihanaa naista vatsat pyöreänä istuskelemassa puiston nurmikolla.

Kierrepitko (läntit leivinpaperissa ovat marenkien pohjista)

Olemme tavanneet saman porukan kanssa jo kerran aikaisemmin, joten jännitystila ei tällä kertaa ollut enää niin korkea. Monesti koen olevani oman raskauteni kanssa kovin yksin ja pidän muutenkin itseäni hyvin vaikeasti lähestyttävänä henkilönä. Olikin taas ihanaa huomata, miten valloittavia ihmisiä maailmassa on ja miten samanlaisia me kaikki loppujen lopuksi olemme.
            Nyt lähden uhmaamaan kostean kuumaa ilmaa koittaen vatkata huomista synttärikakkua varten kermaa! Mahtaako lässähtää koko kakku?

-Massu

Ultraäänet

       Unohdin edellisestä tekstistäni kokonaan ultraääni-käynnit. Noh, kirjoitankin niistä sitten ihan oman tekstin :)
        Ensimmäisellä neuvolakerralla varasimme samalla ajan ultraääneen, jossa selvitettäisiin mm.downin syndrooman riski. 10.3 marssin ultraääniyksikköön hieman jopa peloissani puolisoni kanssa. Pelkäsin näkeväni tyhjän kohdun tai joko elottoman tai todella epämuodostuneen sikiön. Minut otti vastaan mumiseva mieslääkäri sekä hoitaja. Lääkäri kysyi voinnistani, mutta sivuutti välittömästi vastaukseni ohjatakseen minut tutkimussängylle. Tutkimukseen sisältyi niin ulkoinen kuin sisäinenkin tutkimus, sillä niillä viikoilla (11+4) lapsen rakenteista ei välttämättä saa selvää pelkästään vatsapeitteiden läpi. Suureksi helpotukseksemme kaikki oli kunnossa, vaikken lääkäri-sedän muminasta meinannut saada mitään selvää. Lisäksi selvisi, että istukka on kiinnittyneenä kohdun takaseinään. Esikon mittojen perusteella laskettua aikaa olisi pitänyt aikaistaa kahdella päivällä, mutta tuo ero ei ole kovin merkityksellinen. Lääkäri puhui vai olkansa yli hoitajalle unohtaen minut. Tilanteesta jäi vähän sellainen kuva, että huoneessa oikeasti olivat läsnä vain lääkäri, hoitaja ja minun kohtuni. Lopuksi lääkäri vain lähti luotani ohjeistamatta minua mitenkään. Siinä makasin haarat levällään ultra-geelit vatsallani löytämättä itselleni mitään pyyhkimisvälinettä. Samalla kerralla varattiinkin jo aika tulevaan rakenneultraan toukokuulle.
          Heti ultrauksen jälkeen minun piti vielä antaa tarvittavat verikokeet laboratoriossa.Lähtiessämme kävelemään kohti laboratioriota, meidät pysäytti Turun yliopiston edustaja. Hän antoi meille nipun papereita koskien erästä tutkimusta, johon he etsivät vapaaehtoisia raskaana olevia naisia. Meillä oli hiema kiire, joten emme ehtineet sen enempää asiasta keskustelemaan. Nappasimme vain esitteet mukaamme. Kotona sitten päätimmekin osallistua tuohon tutkimukseen, sillä saisimme itsekin siitä tietoa sekä omasta että lapsemme terveydestä.
            Viikon sisällä saimme postissa vielä kirjallisesti varmistuksen siitä, että kaikki on kunnossa niin ultran kuin verikokeiden puolesta. Sain lisäksi suhdeluvun, joka kertoo millä todennäköisyydellä lapsella olisi downin syndroma. Suhdeluku oli 1:17390. Terveydenhoitaja puhui jostain raja-arvosta, jonka alittuessa tehtäisiin lisää tutkimuksia. Olisiko tuo arvo ollut tyyliin 1:100. Noh, oli mikä oli, niin oma arvoni oli tooooooodella kaukana raja-arvosta.

Esikon pää

Mustassa tyhjiössä (kohdussa) hän kellii. Kuvassa näkyy selkärankaa.

           Rakenneultra meillä oli viime viikon torstaina 15.5 (rv 21+0). Itseäni ei jännittänyt kovin paljoa, mutta H kertoi hermoilleensa koko aamun tutkimuksen takia. Meidät otti vastaan kätilö, joka ensin kyseli kuulumisiani. Sitten siirryin tutkimussängylle, jonka viereen H istui. Kattoon oli kiinnitetty näyttö, josta koko tutkimuksen kulku näkyisi. Olin täysin häkeltynyt ja hämmästynyt, miten selkeästi lapsemme piirteet näkyivät kuvassa. Pystyimme jopa laskemaan kaikki Esikon varpaat ja sormet!

Pikkuruinen jalka <3

Kokettavin hetki oli, kun hoitaja kuvasti Esikon kasvoja edestä päin. Hän näytti oikeasti jo pieneltä lapselta. Siinä vaiheessa taisi sekä minun että H:n silmäkulmat hieman kostua. Harmi, ettemme saaneet siitä kuvakulmasta ollenkaan muistoksi kuvaa.

Esikon kasvonpiirteet sivusta

Kätilö mittasi kaikki tarvittavat mitat ja rakenteet ja totesi kaiken olevan kunnossa. Esikon mitat vastasivat raskausviikkoja ja painoa hänellä onkin jo melkein 400g.

Mittatuloksia

Viimein kätilö ilmoitti, että olisi aika lopettaa ultraus. Mieheni vielä kysyi, eikö tässä vaiheessa pysty vielä määrittämään lapsen sukupuolta. Säpsähdin kätilön reaktiota, sillä hän huudahti:" En minä sitä voi tietää! Ei se kuulu minun työnkuvaani saatika tähän tutkimukseen!" Hän myös sanoi, ettei edes osaa katsoa asiaa, mutta voi koittaa arvata jotain. Lopulta hän arveli lapsen olevan tyttö, vaikkei kätilö edes katsonut oikeaan paikkaan. Ainakaan minua ei haittaa, ettemme saaneet tietää lapsemme sukupuolta vielä, sillä olisin mieluusti muutenkin pitänyt sen vielä salassa. Kätilön reaktio vain ihmetytti ja jäi jälkikäteen mietityttämään. Minusta tuntuu, että miehelleni sukupuolen selvittäminen olisi ollut tärkeämpi asia, sillä silloin hänelläkin olisi ollut vähän enemmän jotain konkreettista.
             Tämän jälkeen ei olekaan enää luvassa uusia ultraäänitutkimuksia, ellei jotain erikseen tarvitse selvittää. Näemme siis Esikon mahdollisesti vasta syyskuussa, kun hän on jo ulkona kohdustani.

Raskauden alku

           Tuleva lapsemme ei ole sen suuremmin suunniteltu. Emme siis ole merkanneet ovulaatioaikoja kalenteriin tai yrittäneet erityisesti lisätä hedelmällisyyttämme. Tulin raskaaksi, koska niin vain kävi. Olimme toki lopettaneet ehkäisyn keväällä 2013 ihan vain katsoaksemme, tapahtuuko mitään. Emme ottaneet lapsen tulosta stressiä.
            Tilanne hieman muuttui viime syksynä, jolloin sain tietää olevani raskaana. Sain elää tiedon kanssa vain parin viikon ajan, kunnes raskaus meni kesken. Vaikka raskaus oli minulle yllätys, surin lapsen menetystä silti. Samoihin aikoihin kärsin omituisista oireista, jotka saattoivat viitata kilpirauhasen toimintahäiriöihin. Varasinkin heti ajan hormonitoimintaan erikoistuneelle gynekologille, jolta sainkin hieman yllättäviä uutisia. Ongelma ei ollutkaan hormoneissani, vaan rakenteessani. Toisen puolen munasarjani on hieman viallinen, jonka vuoksi olen altis saamaan keskenmenoja. Sama vika on aiheuttanut minulle vuosien aikana myös muita ongelmia mm. kuukautiskipuja ja aknea. Tämä tarkoittaisi sitä, että tullessani raskaaksi oikean puolen munasarjan munasolusta, raskaus menisi miltei varmasti kesken. Tieto aiheutti minulle suurta pelkoa. Aloin pelätä tulevani uudelleen raskaakis, sillä en kestäisi jatkuvaa keskenmenojen sarjaa.
             Tammikuussa minulle määrättiin lääkekuuri, jota ei missään tapauksessa saisi syödä raskaana ollessaan. Minulla oli pieni aavistus siitä, että saattaisin odottaa, joten raskaustesti oli tehtävä. Ensimmäinen testi ei antanut yhtäkään viivaa. Toinen parin päivän päästä tehty testi näytti kahta hyvin hailakkaa viivaa. En halunnut luottaa tulokseen, joten odotin vielä pari päivää, kunnes tein viimeisen testin. Vihdoin sain kaksi selkeää punaista viivaa. Tiedon johdosta tunsin lähinnä pelkoa ja kauhua. En uskaltanut moneen viikkoon olla raskaudesta iloinen, sillä menettämisen pelko oli niin suuri.
             Raskausviikolla 7 menimme mieheni kanssa ensimmäistä kertaa äitiysneuvolaan. Se merkitsi yhden etapin saavuttamista, sillä edellisessä raskaudessa emme kerenneet vielä edes neuvolaan asti. Pelko ei hellittänyt kuitenkaan vielä, enkä uskaltanut paljoa edes ajatella raskauttani.
             Samoihin aikoihin ensimmäisen neuvolakäynnin kanssa alkoi pahoinvointi, joka oli lähes ympärivuorokautista. Työnteko tuntui todella raskaalta etovan ja heikottavan olon kanssa. Muutenkin olin nii kertakaikkisen väsynyt, etten jaksanut moneen viikkoon tehdä kotona yhtään mitään. Onneksi etominen loppui n. raskausviikolla 14.
              Pahoinvoinnin jälkeen aloin kärsiä pahoista heikotuskohtauksista. Ne ovat saattaneet johtua joko alhaisesta verenpaineesta tai alhaisista verensokeriarvoista. Neuvolassa ei haluttu ottaa kantaa asiaan. Ainakin sokerirasitustestissä minulle selvisi se, että ruokailun jälkeen verensokerini saattaa laskea liian nopeasti liian alas. Raskausdiabeteksesta ei siis missään tapauksessa ole kyse. Tilanteeni on lähinnä päinvastainen. "Hoitokeinona" kuitenkin kannattaisi noudattaa diabetesruokavaliota eli syödä usein pieniä annoksia ja välttää sokeria.
              Pahin ongelmani on ollut selkäni, jota alkoi särkeä viikolla 15. Koitin selvitä fyysisesti raskaassa työssäni hampaat irvessä, kunnes päätin mennä lääkäriin. Neuvolassa ei taaskaan haluttu ottaa kantaa asiaan, joten menin työterveyteen. Sain viikon sairaslomaa. Tilanne ei kuitenkaan viikossa paljoa helpottanut, vaan sain perään kaksi viikkoa lisää. Ongelma liittyi ilmeisesti lapsen asentoon, sillä heti vatsan pullahdettua eteen, kivutkin vähenivät.
              Ensimmäiset selkeät potkut tunsin pääsiäisenä ollessani raskausviikolla 17. Olimme H:n kanssa appiukkoni luona saunomassa. Vilvoitellessamme parvekkeella tunsin pari aivan selkeää töytäisyä matsapeitteitteni läpi. Käskin H:nkin kokeilemaan ja hänen onnekseen hänkin sai todistaa ensimmäiset iskut. Siitä päivästä lähtien olen tuntenut lapsemme liikkeitä lähes joka päivä. Viime viikkoina tosin potkut ovat olleet päivittäisiä ja niitä tulee PALJON. Potkujen tunnusteleminen ja katseleminen vatsapeitteiden läpi on äärimmäisen koukuttavaa puuhaa. Aina Esikon herätessä en malttaisi muuta tehdäkään, kuin ihastella pikkuisen touhuja.
              Tänään voin hyvin ja tunnen itseni energisemmäksi kuin alkuraskaudesta. Välillä kärsin erinäisistä kivuista, mutta ne ovat onneksi menneet ohi. Olen alkanut jo iloita muutoksesta ja uskallan suunnitella tulevaisuutta pienen lapsen kanssa. Katsotaan, mitä huominen tuo tullessaan !

-Massu

Terve maailma!

                Olen aloittanut ja lopettanut blogin kirjoittamisen lukuisia kertoja usein elämäntilanteen muututtua. Edellisen blogin innoittajana olivat minun ja puolisoni häät, joita vietettiin maaliskuussa 2013. Kirjoittelin hääblogiini vielä n. puoli vuotta häidemme jälkeenkin, tosin aivan muista aiheista. Lopulta minusta tuntui, että haluaisin elää hetken piilossa. Nyt elämäntilanteeni on jälleen muuttunut ja tunsin tarvetta jakaa ajatuksiani  kanssanne.
                Ehkä tähän alkuun voisin kirjoittaa pienen sepostuksen itsestäni ja perheestäni. Olen maalta Lahden kautta Turkuun muuttanut 25-vuotias leipuri-kondiittori. Samassa taloudessa kanssani asuu rakas aviopuolisoni H, joka on minua kuusi vuotta vanhempi. Olemme olleet yhdessä vähän yli 5 vuotta, josta siis vuoden naimisissa. Minä olen meidän perheessä se vetäytyvämpi, harkitkitsevampi ja arempi, kun taas mieheni hakeutuu aina ihmisjoukkoihin sekä uusiin tilanteisiin ja heittäytyy kiinnostuksen kohteisiinsa intohimoisesti. Arkemme on "aika tavallista": käymme kummatkin töissä, asumme kaupungin syrjässä kerrostalossa, käymme kaupassa, teemme kotitöitä, ulkoilemme ja puuhaamme omia juttujamme. Arkemme on kuitenkin muuttumassa (tai jo hieman muuttunutkin), sillä perheeseemme kuuluu myös eräs kolmas. Hän on Esikko, pieni vauva masussani. Tähän mennessä raskauteni on edennyt jo puoliväliin, vaikka vatsani näyttää hyvin pieneltä.
                 Enempää en tässä vaiheessa taida kertoa, jotta aiheita riittäisi seuraaviinkin teksteihin :) Tervetuloa lukemaan ja kommentoimaan!

- Massu

P.S. Jos haluat kommentoida kirjoituksiani, olisin erittäin kiitollinen jos viitsisit lisätä kommenttiisi edes nimimerkin. Edellisissä blogeissa kun nuo anonyymit kirjoittajat helposti profiloituvat mielessäni yhdeksi ja samaksi ihmiseksi ja silloin minulle tulee kovin skitsofreninen olo :)