lauantai 27. kesäkuuta 2015

Vinkkivitoset tuleville äideille

       Joskus sitä pysähtyy miettimään omaa äitiyttään ja sitä, millä lailla itse on muuttunut näiden kuukausien aikana. Monista aluksi pelottavista asioista on tullut arkipäivää, eikä kaikkeen suhtaudu liian vakavasti. Toki olen sitä mieltä, että jokaisen tulee kokea eri elämänvaiheet itse löytääkseen itselleen sopivat tavat toimia, mutta nämä pienet ohjeet antaisin itselleni ennen lapsen syntymää:
       
1. Älä vertaa itseäsi muihin äiteihin.
Tämä saattaa kuulostaa aika itsestäänselvältä, sillä aina kaikkia kehotetaan kulkemaan omia polkuja ja olemaan vertaamatta itseään muihin. Ollessaan tekemisissä muiden lapsiperheiden kanssa, sitä kuitenkin tulee lähes automaattisesti edes jollain tasolla verrattua sitä omaa kullannuppua ja omia kasvatusmetodeja niihin muihin. Se on kuitenkin täysin tarpeetonta, sillä jokaisella äidillä on hieman eri tapa olla lastensa kanssa. Eikä mikään tapa automaattisesti ole toistaan huonompi. Se, että naapurin perhe käy seitsemän kertaa viikossa vauvajumpassa, -uinnissa, -joogassa, -kerhossa, -kahvilassa jne ei tarkoita sitä, että minun täytyisi tehdä samoin ollakseni hyvä äiti. Tai vaikka serkku imettäisi lastaan 3-vuotiaaksi, voisin minä antaa lapselleni korviketta.

2. Älä stressaa imetyksestä.
Minä en pelännyt niinkään synnytystä, vaan sitä, miten osaisin imettää. Minulle oli iskostettu päähän, että imetys on jonkinlainen taito, joka periytyy automaattisesti suvun naisilta toisilla. Ja koska minun suvussani imetystaipaleet ovat olleet hyvin lyhyitä, ajattelin itsekin olevani lähes kykenemätön imettämään. Vaikka maidontulo on ollut omalla kohdallani koko ajan hyvällä tasolla, en ensimmäisinä kuukausina luottanut itseeni ollenkaan. Koitin pakonomaisesti tehostaa maidontuloa pumppaamalla maitoa imetysten välillä, vaikka mitään syytä tehostamiseen ei olisi ollut. Jos siis maidontulo on alunperinkin lähtenyt hyvin käyntiin, ei se maidontulo hetkessä lopu, vaikka joutuisikin olemaan hetken erossa lapsestaan. En siis tässä ota kantaa niihin tapauksiin, jolloin maitoa ei muodostu oikeasti tarpeeksi tai esiintyy muita ongelmia.

3. Ensimmäisinä kuukausina lapsi saattaa asua äidin sylissä
Olin ymmärtänyt jo ennen lapsen syntymää, että lapsen hoito saattaa viedä hyvinkin suuren osan päivästä. Minulle tuli kuitenkin yllätyksenä, että siihen voi aluksi mennä lähes kaikki aika. Lapsi siis saattaa oikeasti asua rinnalla, eikä ole mitenkään mahdotonta, että pikkuihminen haluaa joskus maitoa jopa puolen tunnin välein. Minun kohdallani arki helpottui todella paljon ihan vain muuttamalla asennettani. Päätin, että tässä elämänvaiheessa olisi ihan ok istua vaikka koko päivä sohvalla imettämässä pienokaista jos lapseni niin haluaisi. Se elämänvaihe ei kuitenkaan vie omasta elämästäni kuin murto-osan, joten voisin hyvillä mielin uhrata muutaman kuukauden lapselle omistautumiselle.

4. Parisuhteeseen saattaa tulla yllättäviäkin haasteita
Varmasti jokainen pariskunta luopailee ennen lapsen syntymää, että lapsen synnyttyäkin muistetaan hoitaa parisuhdetta ja ylläpidetään myös puolison roolia. Lapsi kuitenkin saattaa viedä arjesta yllätävän suurenkin osan, jolloin sitä kahdenkeskistä aikaa saattaa olla äärettömän vähän. Tai sitten kun sitä aikaa olisi, kumpikin on liian väsynyt tekemään mitään. Ajankäyttö ja vastuun jakaminen taitavat olla yksiä yleisimpiä lapsiperheen vanhempien riidanaiheita sillä usein pariskunnan osapuolilla ei ole kokemusta toistensa rooleista.

5. Äiti saa tuntea myös negatiivisia tunteita
Joskus tuntuu, että varsinkin toiset äidit saattavat olla toisilleen hyvinkin ankaria ja tuomitsevia. Jossain seurassa äiti saatetaan leimata heti huonoksi äidiksi jos hän kertoo olevansa väsynyt vauva-arkeen tai jos imetys tuntuu vastenmieliseltä. Aivan varmasti ihan jokaisella äidillä on niitä huonompiakin hetkiä, vaikka kaikki eivät niistä kaiken kansan kuullen puhukaan. Välillä on ihan sallittuakin olla väsynyt tai kyllästynyt, kunhan negatiiviset ajatukset eivät täysin vie voimia arjesta.

6. Pidä huoli itsestäsi
Vaikka lapsi tosiaan saattaa viedä leijonanosan päivästä, tulisi äidin muistaa pitää huoli edes omista perustarpeistaan. Tai jos oma aika ei siihen riitä, kannattaa apua pyytää esim. puolisolta tai joltain muulta läheiseltä. Pelkästään se, että joku tekee ruokaa tai tuo lasin vettä, on hyvin suuri asia.

7. Äiti saa vaatia omaa aikaa itselleen
Joistain äitien keskustelupalstoilta saattaa saada helpostikin sellaisen kuvan, että äitiys vaatii ehdotonta omistautumista ja on täysin itsekästä ja väärin olla edes minuutti erossa lapsestaan. Jos hetkellinen irtiotto auttaa äitiä olemaan lapsiarjessa enemmän läsnä, miksi ei myös äidille voisi hyinkin suoda hieman omaa aikaa. Kun äiti on kuukausitolkulla 24/7 täysin kiinni lapsessa, pienistäkin ongelmista saattaa tulla omassa mielessä järjettömän suuria. On ihan tervettä haluta ottaa välillä omaan normaaliarkeen etäisyyttä, eikä se itsessään tee äidistä yhtään huonompaa.


8. Hiustenlähtö
Tähän en itse osannut ollenkaan varautua. Noin kolme kuukautta synnytyksen jälkeen hiuksia alkoi tippua aivan järjettömästi ja jatkuvasti sai olla nyppimässä irtohiuksia huonekaluista ja suihkun lattiakaivosta. Tilanne tuntui täysin epätoivoiselta, sillä osa omaa imagoani on aina ollut paksu ja hyväkuntoinen tukka. Muutamassa kuukaudessa tilanne kuitenkin tasaantui ja nykyisin hiuksia lähtee sen verran, mitä nyt normaalilla ihmisellä lähtee. Jos siis tukka alkaa jossain vaiheessa synnytyksen jälkeen ohentua, kyse on useimmiten aivan normaalista reaktiosta.

9. Älä stressaa liikunnasta
Jostain syystä monilla äideillä on nykyisin sellainen käsitys, että synnytyslaitokselta kotiutuessa pitäisi jo näyttää bikinimallilta tai treenaaminen pitäisi aloittaa ehdottomasti viimeistään jälkitarkastuksen jälkeen. Itsekin myönnän tunteneeni hieman huonoa omatuntoa siitä, etten lähtenyt harrastamaan liikuntaa. Todellisuudessa useimmat äidit saattavat harrastaa paljonkin liikuntaa pyörittäessään arkeaan nostellen lapsia syliin, kyyristellen lattiatasoon, kävellen vaunulenkkejä, kantaen koko perheen ruokakassit autosta keittiöön, kontaten pöytien alla etsimässä piiloon menneitä pienokaisia yms. Aika ei tarvitse lähteä muualle saadakseen liikuntaa eikä aina tarvitse edes aktiivisesti ajatella liikkumista. Välillä liikkumista vain tapahtuu ja se arjessa tapahtunut liikunta on ihan yhtä arvokasta, kuin siellä ryhmäliikuntatunneilla ja jumppasaleissa harrastettu liikunta (ellei jopa arvokkaampaa).

10. Löydä jokaisesta päivästä jotain positiivista
Tämä on ehkä tärkein asia, minkä olen lähiaikoina oppinut, eikä se liity pelkästään äitinä oloon. Itse asiassa kaikkien, niin lapsettomien kuin lapsellisten tulisi mielestäni toteuttaa tätä periaatetta. Sillä niinä päivinä, jolloin kaikki tuntuu epätoivoiselta ja mahdottomalta, pienenkin positiivisen asian löytäminen saattaa antaa edes hieman toivoa paremmasta. Pikkuhiljaa positiivisia asioita löytyykin yhä enemmän ja kappas vain, yhtäkkiä tajuaakin olevansa aika onnellinen. Myönnän, että minulle tulee välillä mielialan notkahduksia, mutta silloin minun on alettava etsiä positiivisuutta taas aivan pienistä asioista. Se positiivinen saattaa olla jotain niin yksinkertaista, kuin se, miten ihanan pirteänä lapseni aloittaa joka ikisen päivän tai miten hän innostuu nähdessään isänsä palaavan kotiin töistä.

-Massu

keskiviikko 24. kesäkuuta 2015

Mittumaari

        Juhannuksesta on jo lähes viikko aikaa, mutta ehdin vasta nyt kertoa teille hieman meidän perheen juhannusedesottamuksista. Olikin nimittäin... noh, aika lailla erilainen juhannus tällä kertaa...
         Juhannuksen suunnitelmat pysyivät lähes loppumetreillä aika avoimina, sillä oikein kellään ei tuntunut olevan kunnollisia majoitusmahdollisuuksia meille. Lopulta H:n isä hankki viimetingassa itselleen kokoontaitettavan retkisängyn, jonka ansiosta mahduimme hänen yksiöönsä yöpymään. Alkuperäinen tarkoituksemme oli lähteä liikenteeseen jo torstai-iltana H:n tultua töistä, mutta koska A oli edellisenä yönä pitänyt meitä paljon hereillä, päätimme lähteä vasta perjantai-aamuna. Tuntui paljon turvallisemmalta lähteä tien päälle levänneenä, kuin rättiväsyneenä.
          Perjantaiaamu olikin täynnä hulinaa, kun koitimme pakata loput matkalle tarvittavat tavarat. Aamupalaa laittaessani ihmettelin, miksi keittiössämme on niin kirkasta, että minua ihan häikäisee. Istahdin syömään aamupalaa, kun näkökenttääni ilmaantui kirkkaita kaaria, jotka värisivät. Soitin heti äidilleni ja kysyin, millaisia näköoireita hänellä on migreenikohtauksen aikana ollut. Minulla on itsellänikin ollut muutama lievempi migreenikohtaus, mutta en ole koskaan nähnyt auroja. Äitini suositteli menemään välittömästi päivystykseen tarkistuttamaan, ettei kyse ole mistään vakavammasta. Päässäni pyöri muistot edellisistä päivystyskäynneistä ja siitä, miten olen istunut yli neljä tuntia odotushuoneessa täysin turhan takia. Sisulla koitin taistella orastavan päänsäryn ja yhä voimistuvien näköhäiriöiden kanssa. Niinpä pakkasimme tavaramme autoon ja lähdimme kohti Päijät-Hämettä.
           Pitkälle emme kuitenkaan pötkineet, sillä n. kymmenen minuutin ajon jälkeen meidän oli pakko pysähtyä. Tempaisin oven auki ja oksensin. Mietimme, josko koittaisimme selviytyä vanhempieni luo, jossa voisin sitten hetken levätä, jonka jälkeen jatkaisimme matkaa. Parin kilometrin jälkeen pysähdyimme taas jotta saatoin oksentaa. Tuntui, etten pysynyt lainkaan tolpillani, päänsärky tuntui sietämättömältä ja jokainen liike sai voimaan pahoin. Lopulta sanoin, että nyt mennään sinne päivystykseen, meni siellä sitten tunti tai kahdeksan. Köytin itseni turvavöihin niin, että pystyin makaamaan takapenkillä ja A siirrettiin turvaistuimessa etupenkille.
           Päivystyksessä ehdin vain ottaa vuoronumeron, kun aulassa ollut hoitaja tuli kysymään, mikä minua vaivasi. Kerrottuani migreenistäni, hän ohjasi minut suoraan tutkimushuoneeseen jonon ohi. Sieltä sitten pääsinkin suoraan päivystysosastolle. Aluksi minulle annettiin suoneen pelkkää nestettä ja kokeiltiin Panadolia, mutta olo pysyi entisenlaisena. Hoitaja ei uskaltanut antaa minulle heti järeämpää migreenilääkettä, sillä kerroin imettäväni. Lääkäri oli kuitenkin sitä mieltä, ettei järeämmästä lääkkeestä ole haittaa jos olisin iltaan asti imettämättä ja pumppaisin muodostuneet maidot pois. Tunti lääketipan jälkeen olo oli jo huomattavasti parempi ja pääsin pois sairaalasta.
           Sillä aikaa H oli mallikkaasti hoitanut A:aa. Hän oli ottanut heti kotiin päästyään muutaman pussin maitoa pakkasesta sulamaan, antanut A:le lounasta ja hoitanut tämän päiväunille. Minua vastassa olikin oikein iloinen ja tyytyväinen pieni tyttönen.
          Sitten olikin päätettävä, mitä juhannuksena tekisimme. Koska sain lääkäriltä reseptin migreenilääkkeeseen, päätimme ottaa riskin ja lähdimme miltei heti ajamaan kohti Päijät-Hämettä. Jos migreeni uusiutuisi, minulla olisi edes jotain apuja mukanani. Matka sujuikin oikein hyvin, mitä nyt A jossain vaiheessa kyllästyi autossa kököttämiseen.
           Appiukko oli tulostamme ikionnellinen ja hän kiitteli monesti sitä, ettei joutunutkaan viettämään juhannusta aivan yksin. Hän hullaantui heti A:aan, eikä A:kaan vierastanut hupsua pappaansa.
            Vaikka päivä oli ollut kaikille hyvin pitkä, päätimme mennä vielä illalla katsomaan paikallista juhannuskokkoa.
"Suuri" kokko Casinon edustalla.

Kymijoki virtaa
Normaalisti A olisi jo siihen aikaan unten mailla, mutta nyt hän sai juhannuksen kunniaksi kukkua vähän pitempään. Ja pitkään hän sitten olikin hereillä. Millään ei meinannut tyttö simahtaa, kun hän olisi halunnut yömyöhään ihmetellä pappaansa ja tämän koiraa.
Päijät-Hämeläistä taidetta
Puistonpenkkien hämmentävät kokoontumisajot
Tunnistatko kaupungin?
           Juhannuspäivänä kävimme H:n kaverin perheen luona kylässä. Siellä meitä vastassa oli pirteä miltei 2-vuotias tyttö ja pieni kuuden kuukauden ikäinen poika. A asettui taloon, kuin omaan kotiinsa ja hän olisi mielellään leikkinyt toisten lasten kanssa. 2-vuotias vain oli sitä mieltä, ettei kukaan muu saisi leikkiä hänen leluillaan.
Pirteä vaunuttelukeli
           Hyvin rajun ja epämiellyttävän juhannuksenaloituksen jälkeen keskikesän juhlan juhliminen sujui oikein leppoisissa merkeissä. Nähdessään hieman kauempana asuvia sukulaisia, jää aina harmittelemaan, mikseivät kaikki voisi asua tässä ihan lähellä. A ja H:n isä nauttivat silminnähden toistensa seurasta ja olisi ihanaa antaa heidän tutustua toisiinsa enemmänkin. Kotiin oli kuitenkin palattava, koska H:lä on vielä muutama viikko töitä ennen oman kesälomansa alkua.

-Massu

lauantai 13. kesäkuuta 2015

8 kk neuvola

        Kahdeksankuukautissyntymäpäiviä seuraa tietenkin kahdeksankuukautis neuvola. Tällä kertaa lääkäri-sellainen. Itse matkustin vastaanotolle taas hieman pelonsekaisin tuntein, sillä minulla oli jälleen sellainen kutina, ettei neiti ole saanut paljoakaan lisää mittoja. Muutenkin olen alkanut suhtautua noihin lääkärineuvoloihin hieman ristiriitaisesti, sillä periaatteessa lääkäriaika tuntuu hoitajan vastaanottoa virallisemmalta MUTTA todellisuudessa lääkärikäynnit ovat olleet melkoista liukuhihnatoimintaa. Äkkiä vaan sisään ja mahdollisimman nopesti ulos.
          Tällä kertaa vastassa oli oikein mukava ja empaattinen nuori naislääkäri. A:kin oli lääkärin kanssa heti sinut.. Aluksi käytiin A:n kehitystä läpi:
Nouseeko istumaan? -Nousee.
Vierastaako? -Vierastaa, muttei enää kovin paljoa.
Onko hampaita? - On, yksi.
Nouseeko seisomaan? - Nousee.
Äänteleekö tavuja? - Ääntelee.
Kiukkuaako jos kokee pettymyksiä? -Kiukkuaa.
Leikkiikö vuorovaikutteisesti (esim. "kukkuu"-leikkiä")? -Leikkii.
Osaako pinsettiotteen? -Osaa.
Konttaako? -Konttaa.
Lääkäri kehuikin, että A on oppinut tosi nopeasti liikkumaan. Viimeisten kahden kuukauden perusteella minun pitänee olla täysin samaa mieltä, sillä A ei ole millään malttanut jäädä harjoittelemaan vain yhtä taitoa. Se onkin tietänyt hyvin paljon levottomuuksia öihin, sillä A käy monesti öisin läpi päivän oppeja ja hyvin usein hänet löytääkin keskellä yltä huutamassa seisonta-asennosta. Öihimme lääkäri kommentoi niin, että voisin pikkuhiljaa vierottaa A:n yösyömisestä. Hän on nimittäin vieläkin käynyt vähintään kerran yössä rinnalla, useimmiten pariki kertaa. Vieroittamisella voisi saada öistä hieman rauhallisempia, eivätkä puhkeavat hampaatkaan olisi alttiina öisille happohyökkäyksille. Lääkäri kuitenkin painotti, että teen itse lopulta sen valinna, milloin haluan lopettaa yöimetykset, joten mitään hirveää kiirettä ei tarvitse pitää.
            Sitten oli taas A:n "lempivaiheen" aika, sillä siirryttiin mittauspöydän ääreen. Vastaanotolla avustajana ollut hoitaja sai kunnian kuulla A:n mittausitkut ihan läheltä ja jälleen kerran kaikki luvut otettiin hyvin hätiköiden. Painoa oli tullut jälleen aika nihkeästi, eikä A ole lähelläkään 8 kilon rajaa. Pituutta oli tullut aika hyvin, mutta A on edelleen ikäistään lyhyempi. Lääkäri näytti minulle A:n kasvukäyrää, jonka mukaan pituus ja paino ovat kuitenkin aivan tasapainossa, joten sen puoleen ei ole aihetta huoleen. Ja kyllähän tuosta tytöstä näkee, ettei hän ole ainakaan nälkää nähnyt. Mittauspöydällä lääkäri tutkaili muitakin rakenteita ja ihoa. A:n iho oli ahkeran rasvauksen ansiosta nyt kuukauden takaista paljon paremmassa kunnossa, mutta poskissa oli edelleen hieman punakkaa ihottumaa. Lääkäri kirjoittikin reseptin keskirasvaiseen voiteeseen. Samaan syssyyn lääkäri koitti katsoa A:n näön ja testata kuulon, mutta A vain sulki silmänsä ja huusi täyttä kurkkua. Niinpä puin vaatteet neidin päälle ja otin hänet hetkeksi syliini rauhoittumaan Sylissä hän sallikin näkö- ja kuulotutkimukset ja kaikki oli kunnossa.
           Lopuksi vielä oli perinteisten omien kysymysten aika. Tiedättehän sen vaivaannuttavan hetken, kun sinulta kysytään:"Onko jotain kysyttävää?", etkä osaa kysyä kertakaikkiaan mitään. Noh, minä olinkin valmistautunut tähän hetkeen keksimällä kysymyksen jo hyvissä ajoin! Koska olen itse aika allerginen hyttysen ja paarman pistoille, kysyin, miten vauvan mahdollisia pistokohtia tulisi hoitaa. Tai jos A saisikin piston vaikka ampiaiselta. Lääkäri käski esiavuksi hoitamaan pistokohtaa kylmällä ja laittamaan vain kortisonivoidetta. Mahdolliseen kipuun taas voi antaa ihan tavallista kipulääkettä. Jos oireet olisivat pahemmat, silloin tietenkin tulisi ottaa yhteys lääkäriin. Toivotaan, ettei A saa samanlaisia kyynerpään kokoisia kovia mollukoita, kuin minä! Sen voin nimittäin taata, että nykyisessä asuinpaikassamme ainakin hyttysiä piisaa!
            Seuraava neuvolakäynti onkin vasta neljän kuukauden päästä, eli silloin, kun A täyttää vuoden. Hieman jänskättää olla neuvolatta näin pitkä aika! Toisaalta tuntuu myös helpottavalta, ettei tarvitse koko aikaa rampata neuvolan vastaanotolla.

-Massu

sunnuntai 7. kesäkuuta 2015

Elämää kahdeksan kuukauden iässä

        Jälleen on aika päivitellä hieman kuulumisia, sillä A täytti juuri kahdeksan kuukautta! Kohta iskee jo ihan paniikki, kun omaa virallista äitiyslomaakin on jäljellä enää kuukauden verran. Pian ei ole meidän tyttökään enää vauva, enkä välttämättä enää tässä vaiheessa osaa häntä ihan pikkuvauveliksi mieltää. Kuitenkin ero aivan parinkin kuukauden ikäisiin vaaveleihin on aiva silmiinpistävä niin koon kuin tekemistekin perusteella.
          Viimeisimpänä A on oppinut nousemaan seisomaan. Ensimmäisiä kertoja hän harjoitteli nousua vähän matalampia tukipisteitä vasten kuten H:n frisbeegolfkassi tai portaiden alin astinlauta. Nyt A kuitenkin kiipeää hyvinkin suvereenisti ylös nojaillen esim. sohvapöytään tai sohvaan. A:sta on hirmuisen hauskaa harjoitella ihan itsenäistäkin seisomista, sillä usein hän jossain vaiheessa irrottaa otteensa tukea antavasta artikkelista ja "surffailee" muutamia sekunteja ilman tukea lopulta tössähtäen pepulleen maahan. Välillä mennään nenälleenkin, mutta se nyt kuuluu tähän harjoitteluvaiheeseen. Olen antanut A:n aika vapaasti harjoitella liikkumista, enkä paljoa pelkää harmittomia muksuksia.
           Olen tässä pitänyt kirjaa A:n maistamista ruoka-aineista ja tällä hetkellä listassa on 35 eri ruoka-ainetta. Välillä pidämme viikonkin taukoa ruokakokeiluista ja välillä taas otamme vähän enemmän makuja ruokavalioon mukaan. Tähän mennessä omena ja päärynä ovat aiheuttaneet A:le pientä ihottumaa, mutta vakavilta reaktioilta on säästytty. Neuvolan ohjeiden mukaan olemmekin välillä koittaneet siedättää A:aa antamalla juuriki noita allergisoivia aineita. Muuten A:n ruokahalu on hyvinkin vaihteleva. Joinain päivinä ruokaa ei meinaa mennä millään mahaan asti, kun taas joskus hän ahmisi enemmänkin, kuin olisi tarjolla. Rintamaito yleensä uppoaa ihan hyvin. Niinä päivinä, kun A on lähes kokonaan kieltäytynyt kiinteistä, olen saattanutkin lähinnä vain imettää lastani. Ison osan A syö lusikalla tarjoten, mutta välipalan tarjoan usein sormiruokailuna. Joskus jompikumpi pääruuistakin saattaa mennä omin sormin suuhun, mutta totta puhuakseni olen ollut sen suhteen viime aikoina hieman laiska. Omasta mielestäni sormiruokaillessa syntyy hävettävän paljon jätettä. Sen verran ympäristötietoinen äiti olen, etten haluaisi joka päivä heittää hirveitä määriä ruokaa roskakoriin. Toki murusiksi menneet palaset voisi laittaa jääkaappiin ja hyödyntää seuraavassa ateriassa. Mutta koska en itsekään söisi omia pariin kertaan pureskelemiani ja ulos sylkemiäni ruokia muutaman tunnin päästä uudelleen, en halua niitä silloin tyttärellenikään tyrkyttää.
            A on vihdoin puhjennut yksi alahammas! Se puhkesi pari viikkoa sitten piiiiiitkän odotuksen jälkeen ja nyt odotellaan toista alahammasta puhkeavaksi. Kuolan määrä on aivan suunnaton ja hetkessä A onnistuu kastelemaan miltei koko paitansa. Hampaan myötä olemme lisänneet niin aamu- kuin iltarutiineihimme hampaiden (tai tässä tapauksessa hampaan) pesun.
            A vierastaa edelleen aika paljon, mutta vierastaminen ei välttämättä enää kestä kovin kauaa. Lapsiin hän uskaltaa suhtautua varauksettomasti mutta varsinkin hyvin lähelle tulevat aikuiset saattavat aiheuttaa hysteerisen itkureaktion. Kuitenkin alun arastelun jälkeen hän saattaa viettää aikaa ihan mielellään myös hieman vieraampien seurassa. Tämä taas helpottaa meitä vanhempia, sillä voimme esim. A:n isovanhempien luona jättää tytön hetkeksi isovanhempiensa huomaan.
          Yöt ovat jälleen muuttuneet aika levottomiksi. A saattaa keskiyöllä herätä itkien sydäntäsärkevästi, eikä hän meinaa millään rauhoittua. Tai kyllä hän rauhoittuu, kun hänet nostaa vierelle ja hetken paijaa, mutta takaisin sänkyyn nostaessa hän taas alkaa huutaa. En oikein tiedä johtuvatko itkut hammaskivuista, ikävästä, painajaisista, päässä pyörivistä kehitysvaiheista vai jostain aivan muusta. Välillä tarjoan rintaakin lohdutukseksi, mutta sekin auttaa vain hetkeksi. Voin siis sanoa, että olen tällä hetkellä melkoisen väsynyt, sillä yöt ovat olleet äärimmäisen katkonaisia.
            Muuten A tykkää mm. pomppia (eli olla äidin sylissä pompoteltavana), suukotella äitiä poskelle runsaan kuolan kanssa, päristellä ruoka suussa, ihmetellä omaa peilikuvaansa, pyöriä pirteänä aamuisin sängyssä vanhempiensa välissä, nyökytellä ja pudistella päätään, leikkiä äänellään, työnnellä keittiöjakkaraa ympäri olohuonetta, keinua ulkokeinussa, tutkia pihalla kasveja, silitellä kissoja ja koiria ja pyllyröidä ilman vaippaa. Tuntuu, että joka päivä A näyttää itsestään aina vain uusia puolia ja uusia taitoja. Ihan selvästi hän jo matkii muiden toimia, sillä löydän hänestä ihan hirveästi omia eleitä tai tapoja. Nyt onkin siis oikea aika hieman tutkiskella omia käytöstapoja ja toimintamallejaan, sillä ihan kaikkia asioita ei haluaisi oman lapsensa oppivan.. ainakaan ihan heti...

-Massu