Synnytys - pelottaako?

              Olen tietoisesti jättänyt kirjoittamatta synnytyksestä blogiini, sillä ajatukseni ovat edelleen hyvin ristiriitaisia. Toisaalta olen todella levollisin mielin, sillä luotan täysin sairaalahenkilökunnan ammattitaitoon. Toisaalta taas tietyt aspektit synnytyksessä pelottavat niin, että saan miltei harmaita hiuksia. Varsinkin nyt, kun laskettuun aikaan on enää alle viikko (4 päivää) synnytys aiheena kuitenkin pukkaa koko ajan mieleeni dominoiden päivieni kulkua.

Lauantailta, rv 39+1

               Suurin pelkoni on joutua sektioon. Vaikka synnytystapa-arviossa minulle annettiin lupa synnyttää alateitse, voi synnytyksessä aina sattua ja tapahtua kaikenlaista. Lapsen tai äidin tila voi äkisti heiketä, jolloin sektio on ainoa mahdollinen vaihtoehto. Minua kuitenkin karmaisee ajatus siitä, että vatsani viilletään auki ja lapsi nostetaan aukinaisesta kohdusta maailmaan. Pahimmassa tapauksessa saattaisin olla vieläpä nukutettuna, jolloin en saisi tutustua uuteen tulokkaaseen heti. Synnytyksen jälkeen liikkuminen olisi hyvin rajoitettua leikkaushaavan vuoksi. Loppujen lopuksi minun on kuitenkin hyväksyttävä se, ettei synnytystapahtumaa voi kontrolloida ja tärkeintä on ajatella sekä lapsen että äidin terveyttä.
                 Toinen pelkoni liittyy kipuun. En niinkään pelkää kipua, sillä en tiedä yhtään millaisiin kipuihin minun tulisi varautua. Enemmänkin minua pelottavat eri lääkkeelliset kivunhallintamenetelmät, lähinnä puudutukset. Olen aina ollut todella herkkä kaikenmoisille lääkeaineille ja saatan voida huonosti jo miedosta buranasta. Olen muutenkin aika lääkevastainen, sillä niin monissa tapauksissa saamani sivuoireet ovat peitonneet kaikki positiiviset vaikutukset. Toivoisinkin pärjääväni synnytyksessä mahdollisimman pitkälle ilman lääkkeellisiä kivunhallintamenetelmiä. Olen kuitenkin valmis joustamaan "periaatteessani" juuri siksi, etten tiedä millaisia kivut tulevat lopulta olemaan. Totuus voikin olla se, että soitan heti ensimmäisen supistuksen jälkeen synnytyslaitokselle ja itken epiduraalia.
                Kolmas pelkoni liittyy kiintymyssuhteen muodostumiseen. Jotenkin minulla on nimittäin sellainen olo, etten tule lapsen synnyttyä tuntemaan suuria onnen tunteita tai loputonta rakkautta. Toki rakastan Esikkoa jo nyt, enkä haluaisi häntä mistään hinnasta menettää. Minua silti pelottaa, etten ensimmäisten päivien aikana osaa muodostaa minkäänlaista suhdetta tähän uuteen ja tuntemattomaan ihmiseen. Vaikka olen aina rakastanut lapsia, en ole koskaan pitänyt aivan vastasyntyneitä lapsia kovin suloisina. Mitä jos en pidäkään omaa lastani kauniina tai suloisena, vaan näen edessäni vain persoonattoman, punaisen kurttunaaman?
                 Tyhmäähän tämänlainen pirujen seinille maalailu on, muttei ihminen aina voi peloilleen mitään. Olen aina ollut sitä mieltä, että peloistaan on kuitenkin jossain vaiheessa parempi puhua, kuin padota niitä sisälleen siinä pelossa, että joku pitää niitä järjettöminä. Onneksi omat "synnytyspelkoni" ovat vielä pysyneet sen verran aisoissa, etten ole niiden takia yöuniani menettänyt (tai no ehkä yhtenä yönä mietin sektiota...). Loppujen lopuksi en voi tehdä muuta, kuin antaa kehoni toimia parhaalla mahdollisella tavallaan ja antautua hoitohenkilökunnan käsiin. Onneksi en ole ensimmäinen synnyttävä nainen maailmassa ja ovathan miljoonat naiset osanneet synnyttää jo ennen nykyistä modernia lääketiedettäkin.

-Massu