Äidin paino

          Aika monet parin vuoden sisällä synnyttäneet äidit tuskailevat painonsa kanssa ja olen pikkuhiljaa hiipimällä hiipinyt tähän joukkoon. En kuitenkaan ihan silä "perinteisellä" tavalla, sillä en ole millään lailla huolestunut raskauden jälkeen vyötärölle jääneistä kiloista. Päin vastoin, oma ongelmani on se, että painoni vain tippuu ja tippuu.
           Olen jo puolisen vuotta sitten havahtunut siihen, etteivät vanhat vaatteet istu enää kovin hyvin päälleni. Lähes kaikki ennen raskautta hankkimani housut lököttävät vyötäröltä ja takapuolesta, eikä oikein mistään tunnu löytyvän naisellisia muotoja. Kolme kuukautta synnytyksen jälkeen painoin saman verran, kuin ennen synnytystä ja paino on siitä vain jatkanut laskemistaan. Minulla on ollut vuosia periaate, etten käy kotona vaa'alla, enkä ylipäätään halua tietää painoani. Eilen tein poikkeuksen, sillä halusin tietää, valehteleeko peili minulle. Olin täysin shokissa nähdessäni puntarin lukeman! Vaikka BMI:n mukaan olen ihan normaalipainoinen, juuri minun kehoni ei toimi tämän painoisena parhaalla mahdollisella tavalla. Vuosia sitten painaessani pari kiloa vähemmän, kuin nyt, hormonitoimintani pysähtyi täysin.
           Parannuttuani vuosia sitten anoreksiasta ja bulimiasta paino on ollut minulle täysin yhdentekevä asia. Nyt kuitenkin minua on alkanut pelottaa, mihin tämä kaikki johtaa. Miksi en saa painoani pidettyä ja mitä vaikutuksia jatkuvalla painon putoamisella on? Vaikuttaako imetys? Olen koko ajan koittanut kasvattaa annoskokoja ja lisätä ylimääräisiä välipaloja päivään, mutta mikään ei tunnu auttavan. Toki osa painon putoamisesta on johtunut siitä, että lihasmassani on pienentynyt, mutta kun tilallekaan ei ole tullut mitään. Omasta mielestäni olenkin jo aivan liian laiha ja toivoisin saavani ihan rehellistä rasvaa kehoni suojaksi.
          Onko teillä muilla samankaltaisia ongelmia ja miten olette ongelman ratkaisseet?

-Massu

Pienet sanat

           A on lahjakas liikkuja, sen olenkin jo useampaan otteeseen todennut. Viimeksi eilen hän keksi, miten keittiön tuolille kiivetään ("hurraa!"). Muutaman viimeisen viikon aikana myös A:n kielellisessä kehityksessä on tapahtunut muutoksia, sillä A on lausunut ensimmäiset sanansa. Toki A on toistellut jo useamman kuukauden ajan mammaa ja pappaa tarkoittaen ilmaisuilla lähes kaikkea eteen sattuvaa.
           Noin kolme viikkoa sitten olimme vaunuilemassa, jolloin yhtäkkiä A osoitti vastaantulevaa koiraa ja huusi:"Oila!" Pysähdyin hetkeksi kuuntelemaan, kuulinko ihan oikein. A jatkoi saman sanan hokemista ja osoitti jatkuvasti koiraa. Siinäpä olikin A:n ensimmäinen sana! Tätä sanaa A onkin saanut harjoitella hoidossa, sillä perhepäivähoitajalla on ollut oma koira. Valitettavasti koira kuoli viime viikolla.
            Toinen A:n oppima sana oli kello. Kotona ruokaillessaan hän välillä osottelee ruokapöydän yllä olevaa kelloa ja hokee:"Ello, ello!" Samaa hän on kuulemma hokenut päivähoidossakin.
            Eilen A oppi vielä kolmannen sanan, kun luimme iltasatua. A istahti satukirjan päälle, osoitti kirjan sivulla olevaa sinivuokkoa ja totesi:"ukka!" Ja kukkahan se sinivuokkokin on!
           Ilmeisesti A on ihastunut K-alkuisiin sanoihin. Minulla ei ole oikeastaan ollut minkäänlaisia odotuksia A:n puheen kehityksestä, enkä ollut edes miettinyt A:n ensimmäisiä sanoja. Osa A:n ikäisistä lapsista osaa sanoa jo paljon sanoja ja osa on lähes kokonaan hiljaa. Moni äideistä ajattelee että lapsen kielellistä kehitystä tulisi "buustata" puhumalla lapselle paljon ja lukemalla tälle kirjoja. Itse koen, että juttelu antaa kyllä hyvän pohjan, muttei lapsi ala puhua, ennen kuin on siihen valmis tai kokee puhumisen tarpeelliseksi. Sama koskaa myös liikkeiden oppimista. Itsekin puhun A:le paljon ja lueskelen hänelle kirjoja, mutta tähän mennessä A on ollut paljon kiinnostuneempi liikkumisesta, kuin sanojen tuottamisesta. Joka tapauksessa, tuntuu ihmeelliseltä, miten yhden vuoden aikana voi yksi pieni lapsi kasvaa ja kehittyä!

-Massu

Minä äitinä (?)

          Olen koko tämän vuoden ajan koittanut muodostaa päässäni käsitystä siitä, millainen äiti olen. Sitä ei olekaan niin helppo määrittää, sillä elämäntilanteet vaihtelevat jatkuvasti ja lapsi tarvitsee eri ikäkausina erilaista huomiota. Myönnän myös, että ensimmäisinä äitikuukausina olen joutunut hieman painimaan ajatuksen kanssa, että olen ihan oikeasti jonkun äiti. Olen kuitenkin tullut jonkinmoiseen "kompromissipäätökseen" siitä, millainen äiti oikeastaan olen.
          Alkushokin jälkeen olen ollut hyvin paljon omaan maalaisjärkeen tukeutuva äiti. Ensimmäisinä kuukausina tuskailin imetyskipujen kanssa, mutta sittemmin olen pitkälti pärjännyt "omillani". En edes halua lukea lastenkasvatusoppaita tai selailla vauvapalstoja, sill haluan määritellä itse, millainen äiti olen. Toki aina lukaisen ne neuvolasta saadut esitteet, mutten vartavasten etsi neuvoja ja ohjeita siitä, miten olla "täydellinen äiti".
          Ajattelen olevani myös hyvin lämmin ja hellä lastani kohtaan. Halailen A:aa paljon ja hän viihtyy paljon sylissäni. Monesti leikkiessämme yhdessä A myös hakeutuu kosketuksiin kanssani, enkä estele häntä. Läheisyyteen kuuluu tietenkin myös imetys, jota olen edelleen jatkanut.
          Kannustan lastani tutkimaan maailmaa. Tällä tarkoitan sitä, että lapseni saa mm. harjoitella valvonnassani kiipeilyä tai tutkia uusia esineitä. En säikähdä, vaikka A tunkisi hiekkalaatikolla hiekkaa suuhunsa, vaikken nyt siitä suoranaisesti ilahdukaan. Vaatteet saavatkin vähän likastua, eikä haittaa, vaikka ruokailun jälkeen tukasta löytyisi vähän puuroa. Välillä sattuu ja tapahtuu, mutta se kuuluu asiaan. En usko, että lapseni olisi kehittynyt yhtä ketteräksi kuin nyt, jos olisin varonut hänen jokaista liikettään ja vuorannut hänet pumpuliin. Tai voinhan olla väärässäkin... vaikeaa sanoa, kun olen kasvattanut vain yhtä lasta alusta asti :)
          Vaikka annan lapseni tehdä asioita aika vapaasti, tarkoitukseni ei ole kuitenkaan kasvattaa lastani täysin vapaan kasvatuksen menetelmin. Kodissamme ei saa tehdä selvästi vaarallisia tai vahingollisia asioita, kuten vedellä sähköjohtoja, paukuttaa televisioruutua legoilla tai laskeutua sohvalta pää edellä. Lisäksi on joitain asioita, joita ei ihan periaatteessa vain saa tehdä kuten kiivetä sohvapöydälle tai availla kaikkia keittiön kaappeja, vaikkei kaapeissa mitään vaarallista olisikaan.
           En ole kovinkaan materialistinen äiti. Olen ostanut lapselleni tähän mennessä yhden ainoan lelun ja silti niitä on meillä mielestäni liikaa. Olen vain huomannut, etteivät lapset tiedosta, onko jokin esine lelu vai jokin muu esine. Vaatteita ja muita varusteitakin olen koittanut hankkia mahdollisimman vähän, enkä juokse minkään erityisten merkkien perässä. Toki olen tehnyt myös niitä hankintoja, joita joku muu äiti ei todellakaan koe tarvitsevansa esim. kantoreppu ja pyörän perävaunu.
            En halua millään lailla pröystäillä, mutta koen itseni oikein hyväksi äidiksi omalle lapselleni. Tämän tilan saavuttaminen on vienyt aikaa, mutta nyt koen, että äitiys on juuri sitä, mitä halua olla. Pelkäsin ennen lapsen syntymää, että äitiys olisi jatkuvaa ponnistelua ja kriisistä toiseen hyppimistä. Olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että arkemme on kuitenkin tähän mennessä vain soljunut omalla painollaan.

-Massu

Identiteettikriisi

       Mikä minä haluan olla isona? Mitä minä haluan kokea? Voi, kumpa tietäisin! Minulla ei ole oikein koskaan ollut kovin selvää, mihin haluaisin osaamiseni ja kiinnostukseni suunnata, sillä maailmassa on niin paljon kaikkea mielenkiintoista. Tai noh, luulin lukiosta päästyäni haluavani ehdottomasti olla luokanopettaja, mutta näin jälkikäteen ajateltuna, en olisi varmaankaan viihtynyt nykyisessä koulusysteemissä kovinkaan hyvin. Valmistuin leipuri-kondiittoriksi päässäni jo valmiiksi ajatus siitä, etten tekisi tätä kauaa. Nyt olen kouluttautumassa jo toiseen ammattiin ja tämä vaihtoehto vasta väärältä tuntuukin.
         En kertakaikkiaan tiedä, mitä tekisin opiskelupaikkani suhteen. Tiedän, ettei mistään ammatista tai alasta voi saada parissa viikossa tai kuukaudessa täydellistä kuvaa. Tuntuu kuitenkin äärimmäisen turhauttavalta, ettei opiskelemassaan alassa näe mitään positiivista, eikä pysty kuvittelemaan itseään missään alan tehtävissä. Koulunkäynti ahdistaa välillä niin, että meinaan oksentaa aamupalan ulos ja laboratoriossa kädet tärisevät, kuin vispilät. Bioanalyytikon koulutusohjelma ei ollut hakulistallani missään nimessä se ykkönen, mutta sinne nyt kuitenkin päädyin. Jouduin jo hyväksymispaperit saadessani miettimään tarkkaan, haluanko oikeasti opiskella kyseistä alaa. Venytin opsiskelupaikan vastaanottoa miltei viimeiseen päivään, sillä päätöksen teko ahdisti kovasti. Ja nyt olen tässä, pienessä umpikujassa. Opiskelutoverini ovat aivan ihania ja olen saanut heiltä hurjasti tukea. Mutta se ei kuitenkaan riitä, kun opiskelu muuten tuntuu päivästä toiseen pelkältä selviytymistaistelulta.
        Toisaalta ajatus opiskeluiden keskeyttämisestä tuntuisi kovin helpottavalta vaihtoehdolta. Mutta mitä tilalle? En missään tapausessa halua jäädä vain laakereilleni makaamaan ja odottomaan jotain maagista herätystä. Voisin joko lähteä takaisin työelämään leipomo- tai aivan muulle alalle, hakea opiskelemaan jotain muuta tai jäädä lapsen kanssa kotiin.
        Välillä mietin, missä oikein on vika. Olenko minä liian malttamaton tai vaativa? Luovutanko liian helposti? Vai enkö vain ole löytänyt vielä sitä omaa oikeaa tietäni? Tavoittelenko jotain aivan mahdotonta? Luulenko itsestäni liikoja? Vai onko minulla yleisesti ottaen vääränlaiset käsitykset elämästä?
        Koen olevani aikamoisessa kriisissä sen vuoksi, ettei tämänhetkinen elämäntilanteeni miellytä minua. Myöskään tulevaisuudenkuvani eivät näytä kovin positiivisilta. Olen nyt luvannut itselleni, että sinnittelen vähintään tuonne jouluun asti nykyisessä opiskelupaikassani. Pitkällä joululomallani voin ehkä selkeämmin miettiä, mitä elämältäni haluan.

-Massu