Jälleen on aika päivitellä hieman kuulumisia, sillä A täytti juuri kahdeksan kuukautta! Kohta iskee jo ihan paniikki, kun omaa virallista äitiyslomaakin on jäljellä enää kuukauden verran. Pian ei ole meidän tyttökään enää vauva, enkä välttämättä enää tässä vaiheessa osaa häntä ihan pikkuvauveliksi mieltää. Kuitenkin ero aivan parinkin kuukauden ikäisiin vaaveleihin on aiva silmiinpistävä niin koon kuin tekemistekin perusteella.
Viimeisimpänä A on oppinut nousemaan seisomaan. Ensimmäisiä kertoja hän harjoitteli nousua vähän matalampia tukipisteitä vasten kuten H:n frisbeegolfkassi tai portaiden alin astinlauta. Nyt A kuitenkin kiipeää hyvinkin suvereenisti ylös nojaillen esim. sohvapöytään tai sohvaan. A:sta on hirmuisen hauskaa harjoitella ihan itsenäistäkin seisomista, sillä usein hän jossain vaiheessa irrottaa otteensa tukea antavasta artikkelista ja "surffailee" muutamia sekunteja ilman tukea lopulta tössähtäen pepulleen maahan. Välillä mennään nenälleenkin, mutta se nyt kuuluu tähän harjoitteluvaiheeseen. Olen antanut A:n aika vapaasti harjoitella liikkumista, enkä paljoa pelkää harmittomia muksuksia.
Olen tässä pitänyt kirjaa A:n maistamista ruoka-aineista ja tällä hetkellä listassa on 35 eri ruoka-ainetta. Välillä pidämme viikonkin taukoa ruokakokeiluista ja välillä taas otamme vähän enemmän makuja ruokavalioon mukaan. Tähän mennessä omena ja päärynä ovat aiheuttaneet A:le pientä ihottumaa, mutta vakavilta reaktioilta on säästytty. Neuvolan ohjeiden mukaan olemmekin välillä koittaneet siedättää A:aa antamalla juuriki noita allergisoivia aineita. Muuten A:n ruokahalu on hyvinkin vaihteleva. Joinain päivinä ruokaa ei meinaa mennä millään mahaan asti, kun taas joskus hän ahmisi enemmänkin, kuin olisi tarjolla. Rintamaito yleensä uppoaa ihan hyvin. Niinä päivinä, kun A on lähes kokonaan kieltäytynyt kiinteistä, olen saattanutkin lähinnä vain imettää lastani. Ison osan A syö lusikalla tarjoten, mutta välipalan tarjoan usein sormiruokailuna. Joskus jompikumpi pääruuistakin saattaa mennä omin sormin suuhun, mutta totta puhuakseni olen ollut sen suhteen viime aikoina hieman laiska. Omasta mielestäni sormiruokaillessa syntyy hävettävän paljon jätettä. Sen verran ympäristötietoinen äiti olen, etten haluaisi joka päivä heittää hirveitä määriä ruokaa roskakoriin. Toki murusiksi menneet palaset voisi laittaa jääkaappiin ja hyödyntää seuraavassa ateriassa. Mutta koska en itsekään söisi omia pariin kertaan pureskelemiani ja ulos sylkemiäni ruokia muutaman tunnin päästä uudelleen, en halua niitä silloin tyttärellenikään tyrkyttää.
A on vihdoin puhjennut yksi alahammas! Se puhkesi pari viikkoa sitten piiiiiitkän odotuksen jälkeen ja nyt odotellaan toista alahammasta puhkeavaksi. Kuolan määrä on aivan suunnaton ja hetkessä A onnistuu kastelemaan miltei koko paitansa. Hampaan myötä olemme lisänneet niin aamu- kuin iltarutiineihimme hampaiden (tai tässä tapauksessa hampaan) pesun.
A vierastaa edelleen aika paljon, mutta vierastaminen ei välttämättä enää kestä kovin kauaa. Lapsiin hän uskaltaa suhtautua varauksettomasti mutta varsinkin hyvin lähelle tulevat aikuiset saattavat aiheuttaa hysteerisen itkureaktion. Kuitenkin alun arastelun jälkeen hän saattaa viettää aikaa ihan mielellään myös hieman vieraampien seurassa. Tämä taas helpottaa meitä vanhempia, sillä voimme esim. A:n isovanhempien luona jättää tytön hetkeksi isovanhempiensa huomaan.
Yöt ovat jälleen muuttuneet aika levottomiksi. A saattaa keskiyöllä herätä itkien sydäntäsärkevästi, eikä hän meinaa millään rauhoittua. Tai kyllä hän rauhoittuu, kun hänet nostaa vierelle ja hetken paijaa, mutta takaisin sänkyyn nostaessa hän taas alkaa huutaa. En oikein tiedä johtuvatko itkut hammaskivuista, ikävästä, painajaisista, päässä pyörivistä kehitysvaiheista vai jostain aivan muusta. Välillä tarjoan rintaakin lohdutukseksi, mutta sekin auttaa vain hetkeksi. Voin siis sanoa, että olen tällä hetkellä melkoisen väsynyt, sillä yöt ovat olleet äärimmäisen katkonaisia.
Muuten A tykkää mm. pomppia (eli olla äidin sylissä pompoteltavana), suukotella äitiä poskelle runsaan kuolan kanssa, päristellä ruoka suussa, ihmetellä omaa peilikuvaansa, pyöriä pirteänä aamuisin sängyssä vanhempiensa välissä, nyökytellä ja pudistella päätään, leikkiä äänellään, työnnellä keittiöjakkaraa ympäri olohuonetta, keinua ulkokeinussa, tutkia pihalla kasveja, silitellä kissoja ja koiria ja pyllyröidä ilman vaippaa. Tuntuu, että joka päivä A näyttää itsestään aina vain uusia puolia ja uusia taitoja. Ihan selvästi hän jo matkii muiden toimia, sillä löydän hänestä ihan hirveästi omia eleitä tai tapoja. Nyt onkin siis oikea aika hieman tutkiskella omia käytöstapoja ja toimintamallejaan, sillä ihan kaikkia asioita ei haluaisi oman lapsensa oppivan.. ainakaan ihan heti...
-Massu
sunnuntai 7. kesäkuuta 2015
sunnuntai 31. toukokuuta 2015
Mitä minulle kuuluu?
Lapsen synnyttyä arki määrittyy lähes kokonaan lapsen menojen, kasvun ja kehityksen mukaan. Kun sukujuhlissa kysytään, miten meillä menee, alan ensimmäisenä kertoa, mitä A:le kuuluu. Niin, vähän liiankin harvoin sitä tulee oikeasti ajateltua ihan vain itseään ja mietyttyä mitä juuri minulle kuuluu.
Noin isoimpina asioina voisin kertoa omista kuulumisistani sen, että olen ilmoittautunut ammattikorkeaan läsnäolevaksi ensi lukukaudelle. Hain siis jo vuosi sitten opiskelemaan ja sain kuin sainkin opiskelupaikan bioanalyytikon koulutusohjelmasta. Minusta tulee siis labrahoitsu. En vielä osaa sanoa, onko valintani juuri se, mitä haluan eläkeikään asti tehdä, mutta ajattelin nyt ainakin kokeilla. Aina voi vaihtaa suuntaa jos siltä tuntuu. Pidän kuitenkin avoimena esim. vaihtoehdon kouluttautua perhepäivähoitajaksi.
Lapsen puolesta opiskelupaikan vastaanottaminen tarkoittaa sitä, että A menee ensi syksynä päiväkotiin. Paikkaa on jo haettu ja tieto paikasta pitäisi tulla parin kuukauden päästä. Vielä pari kuukautta sitten minua pelotti A:n laittaminen hoitoon, mutta nyt suhtaudun siihen jo luottavaisemmin. Viime aikoina kun A on viihtynyt alkuvierastusten jälkeen oikein hyvin esim. isovanhempiensa seurassa.
Koska en voi täyspäiväisesti tehdä töitä sekä opiskella, piti minun tehdä jotain vakituiselle työsuhteelleni. Eräänä päivänä soittelinkin työnantajalle ja kerroin tulevista opiskeluistani. Sovimme, että irtisanoutuisin. Minua pelotti puhelu aivan järjettömästi, mutta loppujen lopuksi pomo kuulosti oikein ymmärtäväiseltä. Pari päivää sitten minulle sitten selviksikin, että työpaikallani on aloitettu yt-neuvottelut. Tein tavallaan siis palveluksen firmalleni omalla ilmoituksellani. Vielä minun pitäisi käydä palauttamassa avaimet, tyhjentämässä vaatekaappini ja hakemassa työtoditus. Olemme vain olleet A:n kanssa vuorotellen tässä flunssassa, joten visiitin ajankohta on koko ajan siirtynyt. Enää minua ei kuitenkaan pelota. Enemmänkin olen helpottunut. Jonkun mielestä tein ehkä väärin irtisanoutuessani, sillä olisin voinut esim sanoa jääväni hoitovapaalle, jolloin työsuhteeni olisi vielä ollut voimassaoleva. Minulle irtisanoutuminen oli kuitenkin helpompi ratkaisu, sillä en halua olla jatkuvasti tilivelvollinen entiselle työpaikalleni. Mieluumin haluan avata täysin uuden ja tyhjän sivun elämässäni.
Omaa aikaa minulla on edelleen äärimmäisen vähän. Päivisin ainoat "hengähdyshetket" sijoittuvat A:n päiväuniaikoihin, mutta silloin ehdin harvoin oikeasti paneutua mihinkään. A kun nukkuu kolmet hyvin lyhyet päiväunet päivässä. Toki A jo nykyisin viihtyy jo sen verran paremmin omissa oloissaankin, että voin esim. neuloa välillä sohvalla tytön puuhatessa lattialla omiaan. Jos siis haluan saada enemmän omaa aikaa, pitää minun tehdä se illalla yöunien kustannuksella. Niin siis tälläkin kertaa toimin...
Mieliala minulla on liitänyt hieman matalalla viime kuukausina. Vaikka ympärilläni on ajoittain paljonkin ihmisiä, olen usein silti aika yksinäinen. Välillä myös itse vetäydyn muiden seurasta, sillä en jaksaisi esittää aina hirveän pirteää. Olen taas ajautunut tilanteeseen, jossa jätän ihan hirveästi asioita sanomatta. Seurassa mietin kyllä hirveästi kaikkea, mitä voisin ääneen sanoa, mutta yleensä jätän kaiken vain omaan tietooni.
Osaltaan alentunut mieliala saattaa johtua siitä, että olen huolissani nykyisestä asunnostamme. En ole tätä oikein kenellekään kehdannut sanoa, mutta asunnossamme saattaa olla pienoinen sisäilmaongelma. Kun ensimmäisen kerran astuimme aivan tyhjillään olleeseen asuntoomme, nenääni pelmahti sellainen hieman häiritsevä metsäinen tuoksu. Jalat meinasivat mennä alta, sillä en missään tapauksessa haluaisi asua homeloukussa. Olen elämäni aikana joutunut altistumaan aivan liikaa homeille. Lyhyen soittokierroksen jälkeen saimme hommattua seuraavaksi päiväksi isännöitsijän kustantaman mittaajan katsastamaan tilannetta, mutta hänen tutkailunsa perusteella ei mitään ongelmaa löytynyt. Omasta mielestäni olohuoneen yksi nurkkaus taas tuoksuu todella voimakkaasti homeiselta. En oikein ole kehdannut pyytää ketään kyläänkään kyseisen asian vuoksi. Nyt kahden peräkkäisen flunssan jälkeen olen päättänyt, että asunnostamme on otettava tarkemmat mikrobinäytteet, maksoi mitä maksoi. Tuntuu, että tämä asia on vienyt itseltäni hirveästi psyykkisiä voimia, enkä ole päässyt vielä oikein kunnolla iloitsemaan uudesta asunnostamme.
Parisuhde taas... noh... on se ainakin vielä olemassa. Välttämättä kovin hyvin meillä ei tällä hetkellä mene, mutta ainakaan itselläni ei ole minkäänlaisia intressejä erotakaan. Olen kuitenkin sitä mieltä, että jokaisee parisuhteeseen kuuluu myös niitä huonompia aikoja, eikä kriisin ilmaantuessa kannata heti heittää hanskoja tiskiin. Loppujen lopuksi minusta tuntuu, että iso osa ongelmistamme on ihan omaa syytäni. Oletan ja odotan H:ltä aivan liikaa, enkä aina puhu suoraan, miltä minusta tuntuu.
Vaikka mielialani on tällä hetkellä mitä on, niin odotan silti innolla tulevaa kesää. Rakastan lämpöä ja auringonpaistetta ja tuntuu ihanalta viettää aivan ensimmäinen kesä oman lapsen kanssa. Mahdolliset helteet jännittävät hieman A:n puolesta, sillä A:le tulee todella helposti kuuma. Mutta niihin oloihin on sitten taas vain sopeuduttava, ei siinä muu auta.
Tästä nyt tulikin ehkä vähän normaalia surumielisempi kirjoitus. Eteenpäin kuitenkin porskutetaan notkahduksista huolimatta ja koitetaan etsiä niitä pieniä valonpilkahduksia synkempinä päivinä.
-Massu
Noin isoimpina asioina voisin kertoa omista kuulumisistani sen, että olen ilmoittautunut ammattikorkeaan läsnäolevaksi ensi lukukaudelle. Hain siis jo vuosi sitten opiskelemaan ja sain kuin sainkin opiskelupaikan bioanalyytikon koulutusohjelmasta. Minusta tulee siis labrahoitsu. En vielä osaa sanoa, onko valintani juuri se, mitä haluan eläkeikään asti tehdä, mutta ajattelin nyt ainakin kokeilla. Aina voi vaihtaa suuntaa jos siltä tuntuu. Pidän kuitenkin avoimena esim. vaihtoehdon kouluttautua perhepäivähoitajaksi.
Lapsen puolesta opiskelupaikan vastaanottaminen tarkoittaa sitä, että A menee ensi syksynä päiväkotiin. Paikkaa on jo haettu ja tieto paikasta pitäisi tulla parin kuukauden päästä. Vielä pari kuukautta sitten minua pelotti A:n laittaminen hoitoon, mutta nyt suhtaudun siihen jo luottavaisemmin. Viime aikoina kun A on viihtynyt alkuvierastusten jälkeen oikein hyvin esim. isovanhempiensa seurassa.
Koska en voi täyspäiväisesti tehdä töitä sekä opiskella, piti minun tehdä jotain vakituiselle työsuhteelleni. Eräänä päivänä soittelinkin työnantajalle ja kerroin tulevista opiskeluistani. Sovimme, että irtisanoutuisin. Minua pelotti puhelu aivan järjettömästi, mutta loppujen lopuksi pomo kuulosti oikein ymmärtäväiseltä. Pari päivää sitten minulle sitten selviksikin, että työpaikallani on aloitettu yt-neuvottelut. Tein tavallaan siis palveluksen firmalleni omalla ilmoituksellani. Vielä minun pitäisi käydä palauttamassa avaimet, tyhjentämässä vaatekaappini ja hakemassa työtoditus. Olemme vain olleet A:n kanssa vuorotellen tässä flunssassa, joten visiitin ajankohta on koko ajan siirtynyt. Enää minua ei kuitenkaan pelota. Enemmänkin olen helpottunut. Jonkun mielestä tein ehkä väärin irtisanoutuessani, sillä olisin voinut esim sanoa jääväni hoitovapaalle, jolloin työsuhteeni olisi vielä ollut voimassaoleva. Minulle irtisanoutuminen oli kuitenkin helpompi ratkaisu, sillä en halua olla jatkuvasti tilivelvollinen entiselle työpaikalleni. Mieluumin haluan avata täysin uuden ja tyhjän sivun elämässäni.
Omaa aikaa minulla on edelleen äärimmäisen vähän. Päivisin ainoat "hengähdyshetket" sijoittuvat A:n päiväuniaikoihin, mutta silloin ehdin harvoin oikeasti paneutua mihinkään. A kun nukkuu kolmet hyvin lyhyet päiväunet päivässä. Toki A jo nykyisin viihtyy jo sen verran paremmin omissa oloissaankin, että voin esim. neuloa välillä sohvalla tytön puuhatessa lattialla omiaan. Jos siis haluan saada enemmän omaa aikaa, pitää minun tehdä se illalla yöunien kustannuksella. Niin siis tälläkin kertaa toimin...
Mieliala minulla on liitänyt hieman matalalla viime kuukausina. Vaikka ympärilläni on ajoittain paljonkin ihmisiä, olen usein silti aika yksinäinen. Välillä myös itse vetäydyn muiden seurasta, sillä en jaksaisi esittää aina hirveän pirteää. Olen taas ajautunut tilanteeseen, jossa jätän ihan hirveästi asioita sanomatta. Seurassa mietin kyllä hirveästi kaikkea, mitä voisin ääneen sanoa, mutta yleensä jätän kaiken vain omaan tietooni.
Osaltaan alentunut mieliala saattaa johtua siitä, että olen huolissani nykyisestä asunnostamme. En ole tätä oikein kenellekään kehdannut sanoa, mutta asunnossamme saattaa olla pienoinen sisäilmaongelma. Kun ensimmäisen kerran astuimme aivan tyhjillään olleeseen asuntoomme, nenääni pelmahti sellainen hieman häiritsevä metsäinen tuoksu. Jalat meinasivat mennä alta, sillä en missään tapauksessa haluaisi asua homeloukussa. Olen elämäni aikana joutunut altistumaan aivan liikaa homeille. Lyhyen soittokierroksen jälkeen saimme hommattua seuraavaksi päiväksi isännöitsijän kustantaman mittaajan katsastamaan tilannetta, mutta hänen tutkailunsa perusteella ei mitään ongelmaa löytynyt. Omasta mielestäni olohuoneen yksi nurkkaus taas tuoksuu todella voimakkaasti homeiselta. En oikein ole kehdannut pyytää ketään kyläänkään kyseisen asian vuoksi. Nyt kahden peräkkäisen flunssan jälkeen olen päättänyt, että asunnostamme on otettava tarkemmat mikrobinäytteet, maksoi mitä maksoi. Tuntuu, että tämä asia on vienyt itseltäni hirveästi psyykkisiä voimia, enkä ole päässyt vielä oikein kunnolla iloitsemaan uudesta asunnostamme.
Parisuhde taas... noh... on se ainakin vielä olemassa. Välttämättä kovin hyvin meillä ei tällä hetkellä mene, mutta ainakaan itselläni ei ole minkäänlaisia intressejä erotakaan. Olen kuitenkin sitä mieltä, että jokaisee parisuhteeseen kuuluu myös niitä huonompia aikoja, eikä kriisin ilmaantuessa kannata heti heittää hanskoja tiskiin. Loppujen lopuksi minusta tuntuu, että iso osa ongelmistamme on ihan omaa syytäni. Oletan ja odotan H:ltä aivan liikaa, enkä aina puhu suoraan, miltä minusta tuntuu.
Vaikka mielialani on tällä hetkellä mitä on, niin odotan silti innolla tulevaa kesää. Rakastan lämpöä ja auringonpaistetta ja tuntuu ihanalta viettää aivan ensimmäinen kesä oman lapsen kanssa. Mahdolliset helteet jännittävät hieman A:n puolesta, sillä A:le tulee todella helposti kuuma. Mutta niihin oloihin on sitten taas vain sopeuduttava, ei siinä muu auta.
Tästä nyt tulikin ehkä vähän normaalia surumielisempi kirjoitus. Eteenpäin kuitenkin porskutetaan notkahduksista huolimatta ja koitetaan etsiä niitä pieniä valonpilkahduksia synkempinä päivinä.
-Massu
keskiviikko 20. toukokuuta 2015
Kun mikään ei riitä
Viimeinen kuukausi on A:n osalta ollut melkoista vipeltämistä. Ennen niin huonosti lattialla viihtynyt lapsi onkin alkanut pitää yksin puuhailusta ja tutkimusmatkat alkavat ollakin jo aika pitkiä. Tuntuu kuitenkin, ettei tyttö meinaa millään tyytyä yhteen kehitysaskeleeseen, vaan koko ajan pitäisi kavuta korkeammalle.
Noin kuukausi sitten A alkoi ihan tosissaan harjoitella konttausasentoa. Päivät pitkät hän venkoili konttausasennossa pääsemättä kuitenkaan mihinkään suuntaan. Hänen taktiikkansa oli sitten rojahtaa jossain vaiheessa rähmälleen toivoen, että ehkäpä niin edetään ehkä edes muutama sentti. Ryömimistä A ei ole missään vaiheessa harjoitellutkaan, joten tämä kehitysvaihe hypättiin aika vauhdilla yli.
Hetkessä A oppi nousemaan myös itse istuma-asentoon. Tämän huomasin kerran laitettuani A:n vatsalleen lattialle. Seuraavan kerran, kun vilkaisin hänen touhujaan, tyttö olikin kammennut itsensä istumaan. Nykyisin hän mieluummi istuukin, kuin makaa vain lattialla.
Juuri kun ajattelin, että nyt lapsi lähtee oikein kunnolla konttaamaan, niin hän alkoikin harjoitella aivan jotain muuta. Polvet eivät enää pysyneetkään konttausharjoituksissa maassa, vaan tyttö nosti takapuoltaan suorille jaloille. Kädet edelleen pysyvät maassa, mutta takapuoli vain on korkeammalla.
Nyt hän on muutaman päivän ajan ravannut ympäri asuntoamme puolittaisessa konttausasennossa. Toinen jalka hänellä on siis koukussa ja toinen suorana. Hassultahan se näyttää, mutta kyllä niinkin eteenpäin pääsee!
Ja taas! Ei tunnu taas tämäkään virstanpylväs neidille riittävän, sillä heti hän rupesi harjoittelemaan kiipeämistä ja seisomaan nousua. Jatkuvasti A etsiytyy mahdollisten tukipisteiden läheisyyteen ja koittaa nousta ylemmäs tukeutuen esim. äitiinsä, seinään tai sohvapöydän kulmaan.
Voin sanoa, että näin äitinä viimeaikainen meno on ollut lähes pyörryttävää. Jatkuvasti asunnosta löytyy asioita ja esineitä, joita pitää korjata talteen vilkkaasti liikehtivän neidin tieltä. Eilen tulppasinkin pistorasioita, nostelin johtoja A:n ulottumattomiin ja siirtelin vaarallisia esineitä pois matalilta tasoilta.
Aina kun ajattelee, että nyt on tytön turvallista tallustaa kodissamme, löytää hän taas jotain ei niin turvallista tutkittavaa. Mutta kyllä on kuitenkin ihanaa nähdä, miten tyttö on alkanut viihtyä omissa oloissaan ja miten hän saattaa innostua näin aikuisen näkökulmasta hyvinkin pienistä asioista. Tällä menolla hän kohta jo juokseekin!
-Massu
Noin kuukausi sitten A alkoi ihan tosissaan harjoitella konttausasentoa. Päivät pitkät hän venkoili konttausasennossa pääsemättä kuitenkaan mihinkään suuntaan. Hänen taktiikkansa oli sitten rojahtaa jossain vaiheessa rähmälleen toivoen, että ehkäpä niin edetään ehkä edes muutama sentti. Ryömimistä A ei ole missään vaiheessa harjoitellutkaan, joten tämä kehitysvaihe hypättiin aika vauhdilla yli.
Hetkessä A oppi nousemaan myös itse istuma-asentoon. Tämän huomasin kerran laitettuani A:n vatsalleen lattialle. Seuraavan kerran, kun vilkaisin hänen touhujaan, tyttö olikin kammennut itsensä istumaan. Nykyisin hän mieluummi istuukin, kuin makaa vain lattialla.
 |
 |
 |
 |
Ja taas! Ei tunnu taas tämäkään virstanpylväs neidille riittävän, sillä heti hän rupesi harjoittelemaan kiipeämistä ja seisomaan nousua. Jatkuvasti A etsiytyy mahdollisten tukipisteiden läheisyyteen ja koittaa nousta ylemmäs tukeutuen esim. äitiinsä, seinään tai sohvapöydän kulmaan.
Voin sanoa, että näin äitinä viimeaikainen meno on ollut lähes pyörryttävää. Jatkuvasti asunnosta löytyy asioita ja esineitä, joita pitää korjata talteen vilkkaasti liikehtivän neidin tieltä. Eilen tulppasinkin pistorasioita, nostelin johtoja A:n ulottumattomiin ja siirtelin vaarallisia esineitä pois matalilta tasoilta.
 |
| Lisää kuvateksti |
-Massu
tiistai 19. toukokuuta 2015
Mitä lapsi tarvitsee... OIKEASTI
Ennen ensimmäisen lapsen syntymistä varmasti jokainen tuleva vanhempi pyörittelee päässään, mitä kaikkea sitä pitäisikään uudelle tulokkaalle hankkia. Stressitasot nousevat viimeistään lastentarvikeliikkeessä, kun lastentarvikkeiden- ja vaatteiden hintataso paljastuu. Kaikki "äitiys-", "vauva-" ja "lapsi-" sanoilla varustetut asiat kun on yleensä hinnoiteltu aika lailla yläkanttiin. Voin kuitenkin lohduttaa tulevia ja aivan tuoreita vanhempia, että vanhemmuuden EI OLE PAKKO olla kallista. Itse olen siitä elävä todiste. Toki omat mieltymykset ja mielihalut vaikuttavat paljon (ellei jopa suurimmaksi osaksi) hankintoihin, mutta haluaisin hieman käydä läpi, mitä pieni vauva ihan oikeasti tarvitsee ja miten voi päästä melkoisen halvalla. Tarkoitukseni ei siis ole millään lailla väheksyä kenenkään kulutustottumuksia, vaan kertoa, miten tiukallakin budjetilla voi tarjota omalle lapselleen hyvät oltavat.
Eniten lapsi tarvitsee vanhempiensa läsnäoloa, lömpöä, rakkautta, turvaa, puhtautta ja ravintoa. Vasta sen jälkeen tulee kaikki muu materia: vaatteet ja muut tarvikkeet. Jokainen vanhempi toki päättää itse, mitkä asiat ovat itselle välttämättömiä ja mihin haluaa panostaa. Jos kuitenkin rahasta on pulaa, on hyvä pysähtyä jokaisen ostoksen tai harkinnassa olevan hankinnan ääreen ja miettiä, miten paljon tätä tarvitsen. Jos vaatekaappi pursuaa jo samankokoisia bodyja, ei kaupasta tarvitse välttämättä haalia lisää samanmoisia.
Vaatteiden puolesta kannattaa mielestäni panostaa muutamiin laadukkaisiin perusvaatteisiin. On kuitenkin huomattava, ettei merkki tai brändi merkitse automaattisesti laatua. Laatua etsiessä kannustankin suuntaamaan ostosretket kirpputoreille. Sillä jos jokin vaate on kestänyt hyvin jo yhden tai useamman lapsen käytössä, on materiaalin pakko olla kestävää. Kannattaakin siis kirpputoriretkillä syynätä vaatteiden koko pinta-ala saumoineen ihan kunnolla. Kirpputorilla ei kuitenkaan kannata tulla sokeaksi hinnoista niin, että alhaisten hintojen vuoksi ostaa sitten säkkikaupalla halpoja vaatteita. Pienistäkin summista tulee kuitenkin helposti isojakin kirpputorilaskuja. Aivan pieni lapsi ei OIKEASTI tarvitse kovinkaan montaa vaatekertaa, ellei lapsi sitten ole tosi kova puklaamaan kakkailemaan ohi vaipan. Meillä vastasyntyneen lapsen kanssa kierrossa oli sisävaatteista n. 4 bodya, 3 housut, 2 sukat, 3 tumput. Yöpukua emme ensimmäisiin kuukausiin käyttäneet ollenkaan, vaan lapsi nukkui tavallisissa päivävaatteissaan. Olen kuullut monien äitien hamstraavan mm. sukkia, pipoja ja hanskoja, mutta jos nyt ollaan realistisia, niin eihän aivan pieni lapsi paljoa lattioilla liiku likaamassa sukkiaan, eikä hänen piponsa likaannu joka päivä kurasta.
Vaatteiden kanssa kannattaa miettiä myös pyykkikiertoa ja omia kriteerejä. Onko järkevää heittää koko vaatekerta joka päivä pyykkiin jos vaatteet ovat miltei puhtaat? Haittaako pieni puklutahra housunlahkeessa niin paljon, että koko vaate pitää viskata pesuun? Lapsi ei itse välitä siitä, vaikka sukassa olisi vähän puuroa tai hihassa maitopilkku, joten ainakaan ihan kotioloissa pienten tahrojen ei välttämättä tarvitse johtaa pyykkirumbaan. Toki puhtaudesta on pidettävä huolta, mutta liiankaan varovainen ei tarvitse olla. Kun vaatteita pesee vain tarvittaessa, pyykkikulut pysyvät alhaisempina, eivätkä vaatteetkaan kulu niin paljoa. Moni saattaa luulla, että hyvä vaatteidenhuolto edellyttää sitä, että vaatteet pesee mahdollisimman usein. Todellisuudessa nykyisin ihmiset pesevät liiaksikin vaatteitaan sekä kodinteksiilejään, jolloin vaatteiden käyttöikä lyhenee kulumisen vuoksi.
Jos lähipiirissä on muita lapsiperheitä, heiltäkin kannattaa kysyä mahdollisia pieneksi jääneitä vaatteita tai lastentarvikkeita. Parhaimmassa tapauksessa tutuilta tai sukulaisilta saattaa saada tavaraa aivan ilmaiseksi, sillä monet haluavat vain päästä eroon tarvikkeista lasten kasvettua. Meidänkin lapsen vaatteista ja muista tavaroista varmaan 80% on tuttavilta saatuja tai ostettuja. Jos aivan lähipiirissä ei ole lapsia, niin asiaa kannattaa kysellä esim. työ-, harrastus- tai opiskelukavereilta tai hieman tuntemattomiltakin naapureilta.
Olen itse jo ennen lapsen syntymää päättänyt, etten tule hankkimaan omalle lapselleni paljoakaan leluja. Päätökseni on pitänyt aika hyvin, sillä tähän mennessä olen hankkinut A:le vain yhden lelun. Iso osa A:n tämänhetkisistä leluista on minun vanhojani ja osan olemme saaneet lahjaksi. Mutta jos nyt totta puhutaan, niin vauvat eivät välttämättä ole niin kiinnostuneita niistä uusimmista ja kuumimmista vauvaleluista, vaan ihan tavalliset kotoa valmiiksi löytyvät esineetkin kelpaavat. Meidän neidin lempileluja ovatkin tällä hetkellä mm. omat sukat, retkeilyastiat, pukluliinat ja kaikki mistä vain löytyy pesulappu.
Ja sitten ne muut lastentarvikkeet. Iso osa tarvikkeista on suunniteltu helpottamaan lapsiperheen arkea, mutta aika harvat välineet kuitenkaan ovat aivan välttämättömiä. Meilläkin on pärjätty aivan hyvin ilman sitteriä, turvakaukalon lämpöpussia, sukanpidikkeitä, hoitolaukkua, hyppykeinua tai kävelytuolia. Lisäksi monien tarvikkeiden kohdalla pitää myös miettiä niiden varastoiminen, jolloin ehkä onkin muutettava hieman suurempaan asuntoon. Kaikkea "lapsikrääsää" ei siis ole pakko omistaa, vaan hankinnoissa kannattaa taas käyttää sitä omaa harkintaa ja maalaisjärkeä. Loppujen lopuksi monien tarvikkeiden käyttöikäkin on todella lyhyt, vain muutamia kuukausia. Jos siis haluaa säästää maksimaalisen määrän rahaa, kannattaa miettiä, haluaako hankkia jonkin kalliin tarvikkeen ihan vain parin kuukauden käytön takia.
Monia lastentarvikkeita ei myöskään tarvitse ostaa ihan omaksi, sillä eri kaupungeissa saattaa toimia kaikenlaisia lainaamoja. Esim. kantoliinoja voi lainata pientä maksua vastaan kantovälinelainaamosta.
Ison osan lapsiin liittyvistä hankinnoista vanhemmat tekevät vain omia mielihalujaan ja mieltymyksiään ajatellen. En millään lailla halveksi sitä, sillä eivätköhän kaikki hankinnat ole jollain lailla tunteen sanelemia. Mutta siinä tilanteessa, jos haluaa säästää mahdollisimman paljon sukanvarteen, kannattaa kuunnella ehkä mielihaluja enemmän järkeä. Tiivistettynä omat talousvinkit ovatkin: mieti, mitä todella tarvitset vai pärjäätkö ilman, osta käytettynä, hanki mahdollisimman vähän, hyödynnä tuttavapiiri ja ota selvää paikkakuntasi lainausmahdollisuuksista.
-Massu
Eniten lapsi tarvitsee vanhempiensa läsnäoloa, lömpöä, rakkautta, turvaa, puhtautta ja ravintoa. Vasta sen jälkeen tulee kaikki muu materia: vaatteet ja muut tarvikkeet. Jokainen vanhempi toki päättää itse, mitkä asiat ovat itselle välttämättömiä ja mihin haluaa panostaa. Jos kuitenkin rahasta on pulaa, on hyvä pysähtyä jokaisen ostoksen tai harkinnassa olevan hankinnan ääreen ja miettiä, miten paljon tätä tarvitsen. Jos vaatekaappi pursuaa jo samankokoisia bodyja, ei kaupasta tarvitse välttämättä haalia lisää samanmoisia.
Vaatteiden puolesta kannattaa mielestäni panostaa muutamiin laadukkaisiin perusvaatteisiin. On kuitenkin huomattava, ettei merkki tai brändi merkitse automaattisesti laatua. Laatua etsiessä kannustankin suuntaamaan ostosretket kirpputoreille. Sillä jos jokin vaate on kestänyt hyvin jo yhden tai useamman lapsen käytössä, on materiaalin pakko olla kestävää. Kannattaakin siis kirpputoriretkillä syynätä vaatteiden koko pinta-ala saumoineen ihan kunnolla. Kirpputorilla ei kuitenkaan kannata tulla sokeaksi hinnoista niin, että alhaisten hintojen vuoksi ostaa sitten säkkikaupalla halpoja vaatteita. Pienistäkin summista tulee kuitenkin helposti isojakin kirpputorilaskuja. Aivan pieni lapsi ei OIKEASTI tarvitse kovinkaan montaa vaatekertaa, ellei lapsi sitten ole tosi kova puklaamaan kakkailemaan ohi vaipan. Meillä vastasyntyneen lapsen kanssa kierrossa oli sisävaatteista n. 4 bodya, 3 housut, 2 sukat, 3 tumput. Yöpukua emme ensimmäisiin kuukausiin käyttäneet ollenkaan, vaan lapsi nukkui tavallisissa päivävaatteissaan. Olen kuullut monien äitien hamstraavan mm. sukkia, pipoja ja hanskoja, mutta jos nyt ollaan realistisia, niin eihän aivan pieni lapsi paljoa lattioilla liiku likaamassa sukkiaan, eikä hänen piponsa likaannu joka päivä kurasta.
Vaatteiden kanssa kannattaa miettiä myös pyykkikiertoa ja omia kriteerejä. Onko järkevää heittää koko vaatekerta joka päivä pyykkiin jos vaatteet ovat miltei puhtaat? Haittaako pieni puklutahra housunlahkeessa niin paljon, että koko vaate pitää viskata pesuun? Lapsi ei itse välitä siitä, vaikka sukassa olisi vähän puuroa tai hihassa maitopilkku, joten ainakaan ihan kotioloissa pienten tahrojen ei välttämättä tarvitse johtaa pyykkirumbaan. Toki puhtaudesta on pidettävä huolta, mutta liiankaan varovainen ei tarvitse olla. Kun vaatteita pesee vain tarvittaessa, pyykkikulut pysyvät alhaisempina, eivätkä vaatteetkaan kulu niin paljoa. Moni saattaa luulla, että hyvä vaatteidenhuolto edellyttää sitä, että vaatteet pesee mahdollisimman usein. Todellisuudessa nykyisin ihmiset pesevät liiaksikin vaatteitaan sekä kodinteksiilejään, jolloin vaatteiden käyttöikä lyhenee kulumisen vuoksi.
Jos lähipiirissä on muita lapsiperheitä, heiltäkin kannattaa kysyä mahdollisia pieneksi jääneitä vaatteita tai lastentarvikkeita. Parhaimmassa tapauksessa tutuilta tai sukulaisilta saattaa saada tavaraa aivan ilmaiseksi, sillä monet haluavat vain päästä eroon tarvikkeista lasten kasvettua. Meidänkin lapsen vaatteista ja muista tavaroista varmaan 80% on tuttavilta saatuja tai ostettuja. Jos aivan lähipiirissä ei ole lapsia, niin asiaa kannattaa kysellä esim. työ-, harrastus- tai opiskelukavereilta tai hieman tuntemattomiltakin naapureilta.
Olen itse jo ennen lapsen syntymää päättänyt, etten tule hankkimaan omalle lapselleni paljoakaan leluja. Päätökseni on pitänyt aika hyvin, sillä tähän mennessä olen hankkinut A:le vain yhden lelun. Iso osa A:n tämänhetkisistä leluista on minun vanhojani ja osan olemme saaneet lahjaksi. Mutta jos nyt totta puhutaan, niin vauvat eivät välttämättä ole niin kiinnostuneita niistä uusimmista ja kuumimmista vauvaleluista, vaan ihan tavalliset kotoa valmiiksi löytyvät esineetkin kelpaavat. Meidän neidin lempileluja ovatkin tällä hetkellä mm. omat sukat, retkeilyastiat, pukluliinat ja kaikki mistä vain löytyy pesulappu.
Ja sitten ne muut lastentarvikkeet. Iso osa tarvikkeista on suunniteltu helpottamaan lapsiperheen arkea, mutta aika harvat välineet kuitenkaan ovat aivan välttämättömiä. Meilläkin on pärjätty aivan hyvin ilman sitteriä, turvakaukalon lämpöpussia, sukanpidikkeitä, hoitolaukkua, hyppykeinua tai kävelytuolia. Lisäksi monien tarvikkeiden kohdalla pitää myös miettiä niiden varastoiminen, jolloin ehkä onkin muutettava hieman suurempaan asuntoon. Kaikkea "lapsikrääsää" ei siis ole pakko omistaa, vaan hankinnoissa kannattaa taas käyttää sitä omaa harkintaa ja maalaisjärkeä. Loppujen lopuksi monien tarvikkeiden käyttöikäkin on todella lyhyt, vain muutamia kuukausia. Jos siis haluaa säästää maksimaalisen määrän rahaa, kannattaa miettiä, haluaako hankkia jonkin kalliin tarvikkeen ihan vain parin kuukauden käytön takia.
Monia lastentarvikkeita ei myöskään tarvitse ostaa ihan omaksi, sillä eri kaupungeissa saattaa toimia kaikenlaisia lainaamoja. Esim. kantoliinoja voi lainata pientä maksua vastaan kantovälinelainaamosta.
Ison osan lapsiin liittyvistä hankinnoista vanhemmat tekevät vain omia mielihalujaan ja mieltymyksiään ajatellen. En millään lailla halveksi sitä, sillä eivätköhän kaikki hankinnat ole jollain lailla tunteen sanelemia. Mutta siinä tilanteessa, jos haluaa säästää mahdollisimman paljon sukanvarteen, kannattaa kuunnella ehkä mielihaluja enemmän järkeä. Tiivistettynä omat talousvinkit ovatkin: mieti, mitä todella tarvitset vai pärjäätkö ilman, osta käytettynä, hanki mahdollisimman vähän, hyödynnä tuttavapiiri ja ota selvää paikkakuntasi lainausmahdollisuuksista.
-Massu
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)