Äidin paino

          Aika monet parin vuoden sisällä synnyttäneet äidit tuskailevat painonsa kanssa ja olen pikkuhiljaa hiipimällä hiipinyt tähän joukkoon. En kuitenkaan ihan silä "perinteisellä" tavalla, sillä en ole millään lailla huolestunut raskauden jälkeen vyötärölle jääneistä kiloista. Päin vastoin, oma ongelmani on se, että painoni vain tippuu ja tippuu.
           Olen jo puolisen vuotta sitten havahtunut siihen, etteivät vanhat vaatteet istu enää kovin hyvin päälleni. Lähes kaikki ennen raskautta hankkimani housut lököttävät vyötäröltä ja takapuolesta, eikä oikein mistään tunnu löytyvän naisellisia muotoja. Kolme kuukautta synnytyksen jälkeen painoin saman verran, kuin ennen synnytystä ja paino on siitä vain jatkanut laskemistaan. Minulla on ollut vuosia periaate, etten käy kotona vaa'alla, enkä ylipäätään halua tietää painoani. Eilen tein poikkeuksen, sillä halusin tietää, valehteleeko peili minulle. Olin täysin shokissa nähdessäni puntarin lukeman! Vaikka BMI:n mukaan olen ihan normaalipainoinen, juuri minun kehoni ei toimi tämän painoisena parhaalla mahdollisella tavalla. Vuosia sitten painaessani pari kiloa vähemmän, kuin nyt, hormonitoimintani pysähtyi täysin.
           Parannuttuani vuosia sitten anoreksiasta ja bulimiasta paino on ollut minulle täysin yhdentekevä asia. Nyt kuitenkin minua on alkanut pelottaa, mihin tämä kaikki johtaa. Miksi en saa painoani pidettyä ja mitä vaikutuksia jatkuvalla painon putoamisella on? Vaikuttaako imetys? Olen koko ajan koittanut kasvattaa annoskokoja ja lisätä ylimääräisiä välipaloja päivään, mutta mikään ei tunnu auttavan. Toki osa painon putoamisesta on johtunut siitä, että lihasmassani on pienentynyt, mutta kun tilallekaan ei ole tullut mitään. Omasta mielestäni olenkin jo aivan liian laiha ja toivoisin saavani ihan rehellistä rasvaa kehoni suojaksi.
          Onko teillä muilla samankaltaisia ongelmia ja miten olette ongelman ratkaisseet?

-Massu

Pienet sanat

           A on lahjakas liikkuja, sen olenkin jo useampaan otteeseen todennut. Viimeksi eilen hän keksi, miten keittiön tuolille kiivetään ("hurraa!"). Muutaman viimeisen viikon aikana myös A:n kielellisessä kehityksessä on tapahtunut muutoksia, sillä A on lausunut ensimmäiset sanansa. Toki A on toistellut jo useamman kuukauden ajan mammaa ja pappaa tarkoittaen ilmaisuilla lähes kaikkea eteen sattuvaa.
           Noin kolme viikkoa sitten olimme vaunuilemassa, jolloin yhtäkkiä A osoitti vastaantulevaa koiraa ja huusi:"Oila!" Pysähdyin hetkeksi kuuntelemaan, kuulinko ihan oikein. A jatkoi saman sanan hokemista ja osoitti jatkuvasti koiraa. Siinäpä olikin A:n ensimmäinen sana! Tätä sanaa A onkin saanut harjoitella hoidossa, sillä perhepäivähoitajalla on ollut oma koira. Valitettavasti koira kuoli viime viikolla.
            Toinen A:n oppima sana oli kello. Kotona ruokaillessaan hän välillä osottelee ruokapöydän yllä olevaa kelloa ja hokee:"Ello, ello!" Samaa hän on kuulemma hokenut päivähoidossakin.
            Eilen A oppi vielä kolmannen sanan, kun luimme iltasatua. A istahti satukirjan päälle, osoitti kirjan sivulla olevaa sinivuokkoa ja totesi:"ukka!" Ja kukkahan se sinivuokkokin on!
           Ilmeisesti A on ihastunut K-alkuisiin sanoihin. Minulla ei ole oikeastaan ollut minkäänlaisia odotuksia A:n puheen kehityksestä, enkä ollut edes miettinyt A:n ensimmäisiä sanoja. Osa A:n ikäisistä lapsista osaa sanoa jo paljon sanoja ja osa on lähes kokonaan hiljaa. Moni äideistä ajattelee että lapsen kielellistä kehitystä tulisi "buustata" puhumalla lapselle paljon ja lukemalla tälle kirjoja. Itse koen, että juttelu antaa kyllä hyvän pohjan, muttei lapsi ala puhua, ennen kuin on siihen valmis tai kokee puhumisen tarpeelliseksi. Sama koskaa myös liikkeiden oppimista. Itsekin puhun A:le paljon ja lueskelen hänelle kirjoja, mutta tähän mennessä A on ollut paljon kiinnostuneempi liikkumisesta, kuin sanojen tuottamisesta. Joka tapauksessa, tuntuu ihmeelliseltä, miten yhden vuoden aikana voi yksi pieni lapsi kasvaa ja kehittyä!

-Massu

Minä äitinä (?)

          Olen koko tämän vuoden ajan koittanut muodostaa päässäni käsitystä siitä, millainen äiti olen. Sitä ei olekaan niin helppo määrittää, sillä elämäntilanteet vaihtelevat jatkuvasti ja lapsi tarvitsee eri ikäkausina erilaista huomiota. Myönnän myös, että ensimmäisinä äitikuukausina olen joutunut hieman painimaan ajatuksen kanssa, että olen ihan oikeasti jonkun äiti. Olen kuitenkin tullut jonkinmoiseen "kompromissipäätökseen" siitä, millainen äiti oikeastaan olen.
          Alkushokin jälkeen olen ollut hyvin paljon omaan maalaisjärkeen tukeutuva äiti. Ensimmäisinä kuukausina tuskailin imetyskipujen kanssa, mutta sittemmin olen pitkälti pärjännyt "omillani". En edes halua lukea lastenkasvatusoppaita tai selailla vauvapalstoja, sill haluan määritellä itse, millainen äiti olen. Toki aina lukaisen ne neuvolasta saadut esitteet, mutten vartavasten etsi neuvoja ja ohjeita siitä, miten olla "täydellinen äiti".
          Ajattelen olevani myös hyvin lämmin ja hellä lastani kohtaan. Halailen A:aa paljon ja hän viihtyy paljon sylissäni. Monesti leikkiessämme yhdessä A myös hakeutuu kosketuksiin kanssani, enkä estele häntä. Läheisyyteen kuuluu tietenkin myös imetys, jota olen edelleen jatkanut.
          Kannustan lastani tutkimaan maailmaa. Tällä tarkoitan sitä, että lapseni saa mm. harjoitella valvonnassani kiipeilyä tai tutkia uusia esineitä. En säikähdä, vaikka A tunkisi hiekkalaatikolla hiekkaa suuhunsa, vaikken nyt siitä suoranaisesti ilahdukaan. Vaatteet saavatkin vähän likastua, eikä haittaa, vaikka ruokailun jälkeen tukasta löytyisi vähän puuroa. Välillä sattuu ja tapahtuu, mutta se kuuluu asiaan. En usko, että lapseni olisi kehittynyt yhtä ketteräksi kuin nyt, jos olisin varonut hänen jokaista liikettään ja vuorannut hänet pumpuliin. Tai voinhan olla väärässäkin... vaikeaa sanoa, kun olen kasvattanut vain yhtä lasta alusta asti :)
          Vaikka annan lapseni tehdä asioita aika vapaasti, tarkoitukseni ei ole kuitenkaan kasvattaa lastani täysin vapaan kasvatuksen menetelmin. Kodissamme ei saa tehdä selvästi vaarallisia tai vahingollisia asioita, kuten vedellä sähköjohtoja, paukuttaa televisioruutua legoilla tai laskeutua sohvalta pää edellä. Lisäksi on joitain asioita, joita ei ihan periaatteessa vain saa tehdä kuten kiivetä sohvapöydälle tai availla kaikkia keittiön kaappeja, vaikkei kaapeissa mitään vaarallista olisikaan.
           En ole kovinkaan materialistinen äiti. Olen ostanut lapselleni tähän mennessä yhden ainoan lelun ja silti niitä on meillä mielestäni liikaa. Olen vain huomannut, etteivät lapset tiedosta, onko jokin esine lelu vai jokin muu esine. Vaatteita ja muita varusteitakin olen koittanut hankkia mahdollisimman vähän, enkä juokse minkään erityisten merkkien perässä. Toki olen tehnyt myös niitä hankintoja, joita joku muu äiti ei todellakaan koe tarvitsevansa esim. kantoreppu ja pyörän perävaunu.
            En halua millään lailla pröystäillä, mutta koen itseni oikein hyväksi äidiksi omalle lapselleni. Tämän tilan saavuttaminen on vienyt aikaa, mutta nyt koen, että äitiys on juuri sitä, mitä halua olla. Pelkäsin ennen lapsen syntymää, että äitiys olisi jatkuvaa ponnistelua ja kriisistä toiseen hyppimistä. Olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että arkemme on kuitenkin tähän mennessä vain soljunut omalla painollaan.

-Massu

Identiteettikriisi

       Mikä minä haluan olla isona? Mitä minä haluan kokea? Voi, kumpa tietäisin! Minulla ei ole oikein koskaan ollut kovin selvää, mihin haluaisin osaamiseni ja kiinnostukseni suunnata, sillä maailmassa on niin paljon kaikkea mielenkiintoista. Tai noh, luulin lukiosta päästyäni haluavani ehdottomasti olla luokanopettaja, mutta näin jälkikäteen ajateltuna, en olisi varmaankaan viihtynyt nykyisessä koulusysteemissä kovinkaan hyvin. Valmistuin leipuri-kondiittoriksi päässäni jo valmiiksi ajatus siitä, etten tekisi tätä kauaa. Nyt olen kouluttautumassa jo toiseen ammattiin ja tämä vaihtoehto vasta väärältä tuntuukin.
         En kertakaikkiaan tiedä, mitä tekisin opiskelupaikkani suhteen. Tiedän, ettei mistään ammatista tai alasta voi saada parissa viikossa tai kuukaudessa täydellistä kuvaa. Tuntuu kuitenkin äärimmäisen turhauttavalta, ettei opiskelemassaan alassa näe mitään positiivista, eikä pysty kuvittelemaan itseään missään alan tehtävissä. Koulunkäynti ahdistaa välillä niin, että meinaan oksentaa aamupalan ulos ja laboratoriossa kädet tärisevät, kuin vispilät. Bioanalyytikon koulutusohjelma ei ollut hakulistallani missään nimessä se ykkönen, mutta sinne nyt kuitenkin päädyin. Jouduin jo hyväksymispaperit saadessani miettimään tarkkaan, haluanko oikeasti opiskella kyseistä alaa. Venytin opsiskelupaikan vastaanottoa miltei viimeiseen päivään, sillä päätöksen teko ahdisti kovasti. Ja nyt olen tässä, pienessä umpikujassa. Opiskelutoverini ovat aivan ihania ja olen saanut heiltä hurjasti tukea. Mutta se ei kuitenkaan riitä, kun opiskelu muuten tuntuu päivästä toiseen pelkältä selviytymistaistelulta.
        Toisaalta ajatus opiskeluiden keskeyttämisestä tuntuisi kovin helpottavalta vaihtoehdolta. Mutta mitä tilalle? En missään tapausessa halua jäädä vain laakereilleni makaamaan ja odottomaan jotain maagista herätystä. Voisin joko lähteä takaisin työelämään leipomo- tai aivan muulle alalle, hakea opiskelemaan jotain muuta tai jäädä lapsen kanssa kotiin.
        Välillä mietin, missä oikein on vika. Olenko minä liian malttamaton tai vaativa? Luovutanko liian helposti? Vai enkö vain ole löytänyt vielä sitä omaa oikeaa tietäni? Tavoittelenko jotain aivan mahdotonta? Luulenko itsestäni liikoja? Vai onko minulla yleisesti ottaen vääränlaiset käsitykset elämästä?
        Koen olevani aikamoisessa kriisissä sen vuoksi, ettei tämänhetkinen elämäntilanteeni miellytä minua. Myöskään tulevaisuudenkuvani eivät näytä kovin positiivisilta. Olen nyt luvannut itselleni, että sinnittelen vähintään tuonne jouluun asti nykyisessä opiskelupaikassani. Pitkällä joululomallani voin ehkä selkeämmin miettiä, mitä elämältäni haluan.

-Massu

Imetys -NYT

        Olen todella moneen kertaan meinannut kirjoittaa imetyksestä, mutta jostain syystä muut aiheet ovat aina syrjäyttäneet sen. Nyt otan härkää sarvista ja kerron omista imetyskokemuksistani tähän asti.
         Kaikki, jotka ovat blogiani kauemmin lukeneet, tietävät varmasti, ettei imetystaipaleeni alku ollut kovin helppo. Asiaa käsittelen esimerkiksi TÄSSÄ tekstissä. Lyhykäisyydessään voisin sanoa, että imetys oli ensimmäisten kuukausien ajan todella kivuliasta, enkä saanut mistään apua ongelmaani. Silloin lapsen ruokkiminen oli vain imetyskerrasta toiseen selviytymistä ja taputtelin itseäni olkapäälle aina, kun yksi syöttökerta oli ohi.
        En ollut päättänyt vielä lapsen synnyttyä, miten kauan täysimettäisin, sillä minulla ei ollut harmainta hajuakaan siitä, miten imetys kohdallani onnistuisi. Alun takkuilun jälkeen imetyksestä tulikin hyvin luontevaa ja helppoa, enkä alkukainosteluiden jälkeen enää hätkähtänyt julki-imetyksistäkään. Olenkin imetellyt mm. ruokakaupassa, kahvilassa, puistossa, kauppakeskuksessa, leikkipaikoilla, ravintoloissa, torilla, juhlissa ja harvemmin olen millään lailla edes peitellyt tapahtunutta. Jossain vaiheessa sitten päätin, että täysimettäisin A:aa puolivuotiaaksi asti, enkä ole päätöstäni päivääkään katunut.
        Puolen vuoden ikäisenä A alkoi saada rintamaidon lisäksi myös kiinteää ravintoa, mutta usean kuukauden ajan hänen pääravintonaan oli edelleen äidinmaito.
         Lehmänmaidon olemme lisänneet A:n ruokavalioon pikkuhiljaa n. 10,5 kuukauden iässä. Tähän päädyimme siksi, että tuntui helpommalta laittaa A hoitoon niin, että hän olisi jo valmiiksi tottunut juomaan lehmänmaitoa. Vaikka ruokajuomaksi A juo lehmänmaitoa, imetän häntä edelleen n. 3-4 kertaa päivässä. Viikonloppuisin ehkä useamminkin.
         Parin viime kuukauden aikana rinnasta on tullut A:le todella tärkeä asia. Hän viihtyy rinnallani todella pitkään ja oikein nautiskelee olostaan. Usein istunkin kummatkin rinnat paljaina, vaikka sohvalla, jolloin A saa napostella maitoa haluamallaan tavalla. Välillä hän pysähtyy katselemaan rintojani ja hetken ihmeteltyään alkaa kikattaen läpsytellä niitä, kuin rumpuja.
          Miltä sitten imetys tällä hetkellä juuri minusta tuntuu? Kun on ollut koko päivän erillään lapsestaan ja vihdoin hakee hänet kotiin hoidosta, tuntuu lähes maagiselta istahtaa hetkeksi sohvan nurkkaan imettämään. Tuntuu ihanalta nähdä, miten oma lapsi keskittyy täysin ruokailuun ja selvästi nauttii olostaan äidin lämmintä rintaa vasten. Imetyskerroista on siis tullut viime kuukausien aikana myös itselleni hyvin tärkeitä, sillä ne hetket ovat varattuja vain minulle ja tyttärelleni.
          Tällä hetkellä minulla ei ole minkäänlaista kiirettä vieroittaa lastani rintamaidosta, sillä imetys sujuu niin kertakaikkisen hyvin. Minä olen tyytyväinen ja lapseni on tyytyväinen. Toki se, että imetän edelleen, rajoittaa hieman menemisiäni, mutta eipä tämä elämänvaihe loppujen lopuksi kovin kauaa kestä. Tarkoitukseni ei siis ole imettää A:aa kouluikään asti, vaan katselen tässä kuuausi kerrallaan eteenpäin.
          Haluaisin vielä korostaa, että nämä ovat vain ja ainostaan omia kokemuksia, enkä millään lailla halua puuttua muiden imetyskokemuksiin saatika syyllistää. Osa imettää kauemmin, osa lyhyemmän aikaa, osa ei ollenkaan. Jokaisen imetystaipaleen takana on kuitenkin omanlaisensa tarina. Kaikilla on aivan omanlaisensa perustelunsa sille, miksi imetystä jatkaa tai miksi sen lopettaa ja kunnioitan ehdottomasti jokaisen omia ratkaisuja.

-Massu

Synttärien vietto

       Lauantaina juhlittiin vihdoin A:n syntymäpäiviä. Tätä aiemmin emme ole kertakaikkiaan ehtineet mitään järjestää, sillä H on ollut joka viikonloppu pelaamassa salibandya, kun taas minun vapaa-aikani on kulunut lähinnä koulutehtävien parissa. H olisi halunnut kutsua puolet suvustaan, mutta minä häntä hieman toppuuttelin. Kodissamme ei nimittäin riittäisi edes tarpeeksi astioita, saati istumapaikkoja suuremmalle vierasmäärälle. Niinpä kutsuimme paikalle ainoastaan minun ja H:n vanhemmat sekä sisarukset perheineen sekä A:n kummit.
         Paikalle pääsivat vain minun sukulaiseni: vanhempani, kummatkin veljeni sekä toisen veljen kolme lasta. Tylsinä ja rationaalisina vanhempina emme itse hankkineet A:le mitään syntymäpäivälahjaksi, mutta sukulaisilta niitä lahjoja sitten tulikin yllin kyllin. A sai ison kasan kylpyleluja sekä paketillisen Duplo-legoja. Oikein mieluisia ihan näin vanhempienkin näkökulmasta, sillä kumpiakaan ei A:la vielä ole. Olen erittäin tyytyväinen, että ainakin omat sukulaiseni ovat ymmärtäneet välttää hyvin äänekkäitä leluja, sillä selaisia koitamme välttää ihan viimeiseen asti. Meidän perheestä noin muutenkin lähtee jo ihan tarpeeksi ääntä...

Neiti pöydän päässä uuden lelunsa kanssa

         Päätin pitää tarjoilut aika simppeleinä, sillä loppujen lopuksi kahvipöydässä ei tarvitse olla montaakaan sorttia saadakseen lautasensa kukkuralle. Kakkua oli kahta lajia, vadelma-mustikkajuustokakku sekä tavallinen mansikkakermakakku. Lisäksi leivoin kinkku- ja lohipiirakkaa sekä suklaakuorrutettuja marenkeja. A sai herkutella hunajamelonin palasilla ja annoin hänen lisäksi maistaa palasen Marie-keksistä.

Mansikkakermakakku

Vadelma-mustikkajuustokakku

         Päivä oli ainakin A:le aivan huippu, sillä hän sai olla koko porukan keskipisteenä. Kolmannella luokalla olevat serkkutytöt olisivat mielellään halunneet pitää A:aa sylissään vaikka koko ajan, mutta vilkkaana tyttönä A venkoili itsensä aina pois. A tutkiskeli mielellään uusia hienoja lelujaan ja juoksenteli moikkaamassa vuodoin kaikkia vieraita.
          Muiden vieraiden lähdettyä menimme vielä A:n serkkujen kanssa läheiseen leikkipuistoon. Serkut ovat sen verran A:aa vanhempia, ettei A oikein jaksanut seurata heidän leikkejään. Taisi jo unikin painaa silmiä, sillä miltei heti puistosta lähtiessämme A nukahti vaunuihin.
           Olisi toki ollut ihanaa, että kaikki kutsumamme vieraat olisivat päässeet paikalle. Näin jälkikäteen olen kuitenkin ihan tyytyväinen tähänkin vierasmäärään, sillä onhan tuo juhliminen aina aika raskasta. Vuoden päästä sitten taas uudestaan!

-Massu

SYNTTÄRIT!!!

       Hurraa! A täyttää tänään yhden vuoden! Nyt hän on virallisesti vaihtanut statuksensa vauvasta taaperoksi. Täytyy kyllä myöntää, etten ole A:aa enää hetkeen pitänyt kovin vauvana, kun kävelyaskeleetkin meinaavat nykyisin yltyä miltei juoksuun. A mielellään karkaisikin jo vaikka minnä sillä aikaa, kun äiti vielä esimerkiksi kaivaa vaunuja varastosta. Onneksi pihaltamme pääsee vain metsään ja taloyhtiön pienelle pihatielle.
       Emme juhlistaneet tätä virallista syntymäpäivää oikein millään muulla, kuin suukottelemalla paljon päivänsankaria. Juhlimme vasta parin viikon päästä, sillä aikaisemmin emme meinanneet löytää kalentereistamme sopivaa aukkoa. Juhlat tulevat olemaan hyvin pienet, sillä vain lähimmät sukulaiset on kutsuttu. Heistäkin vain osa pääsee tulemaan.
        Minkälainen tyttö meidän 1-vuotias sitten oikein on? Äidin mielestä tietenkin maailman paras ja ihanin lapsi! A on tosi reipas, avoin, vauhdikas, ilmeikäs, pirteä ja riehakaskin tyttö. Toki päivittäin tulee pieniä kiukunpuuskia, kun kaikkea ei saa laittaa suuhun tai äiti kieltää esim. tarttumasta television johtoon. Mutta pääsääntöisesti A on hyvin hyvän tuulinen. A tarkkailee koko ajan vanhempiensa touhuja enenevässä määrin. Hänen elekieleensä onkin jo tarttunut monia meidän käyttämiämme eleitä tai liikkeitä. Aika harvahampainen A vielä on, sillä hänellä on edelleen vain neljä hammasta. Mutta niitä harvoja hampaitaan hän esittelee sitäkin auliimmin hymyilemällä kun Hangon keksi. Sanoja ei vielä tule, muuta pulinaa ja erinäisiä kiljahduksia sitäkin enemmän.

       Itselleni on tästä vauvavuodesta jäänyt käteen lähinnä hataria mielikuvia. En koe, että lapseni olisi ollut mitenkään äärimmäisen haastava, mutta onhan tämä arki ollut välillä sellaisessa usvassa kulkemista ja päivästä toiseen selviytymistä. A nukkuu välillä aika pitkiä yöunia, mutta heräilee edelleen lähes joka yö. Saavuttamani univajetaso on siis osaltaan vahvistanut omaa "usvakokemustani". Onneksi olen kirjannut lähes joka päivä jotain pientä ylös päiväkirjaan, jotta voin edes omien tekstieni kautta palauttaa mieleeni vauva-ajan muistoja ja jakaa niitä myöhemmin myös tyttäreni kanssa. En kuitenkaan vaihtaisi päivääkään pois tästä vuodesta. A:sta on tullut niin luonnollinen osa perhettämme, etten osaisi enää kuvitellakaan elämää ilman häntä.     

-Massu

Hoidon tarpeessa

      Pieni kullannuppuni aloitti eilen päivähoidossa. Nyyh... Olen pitkän aikaa halunnut työntää koko ajatuksen hoitopaikasta jonnekkin aivojeni perimmäiseen nurkkaan. En ole ollut niinkään huolestunut siitä, etteikö A pärjäisi perhepäivähoidossa, vaan enemmänkin minua on surettanut se, ettei A saa enää olla yhtä paljon vanhempiensa kanssa. Minulla on jotenkin sellainen olo, että nyt A luulee meidän hylänneen hänet. Joudun siis käymään hieman kammailua sen ajatuksen kanssa, että nyt päivisin joku muu korvaa minun tai H:n lohduttavan sylin. Toisaalta minun on pakko ajatella päivähoidon positiivisiakin puolia: A alkaa olla aika sosiaalinen tyttö ja hän selvästi kaipaa myös ikäistään seuraa.
      Kuinkas sitten kävikään? A:n piti käydä maanantaina, tiistaina ja keskiviikkona tutustumassa uuteen hoitopaikkaansa ja tuleviin hoitokavereihinsa isänsä kanssa. Maanantaina A kävikin hetken leikkimässä hoitokaveriensa kanssa läheisessä puistossa. Tiistaina kuitenkin tuli soitto, että perhepäivähoitajan perheessä oli sairastapaus, jonka vuoksi A ei voinut mennä tiistaina ja keskiviikkona tutustumaan. Keskiviikkona taas soitettiin, että A:n olisi heti ensimmäisenä päivänä mentävä varahoitopaikkaan päiväkotiin. Voin sanoa, että itseäni jännitti aivan julmetusti viedä pienokaiseni itsellenikin aivan tuntemattomaan paikkaan kahdeksaksi tunniksi. Vastassa meitä oli kuitenkin aivan ihana hoitaja, joka otti A:n avosylin vastaan. Kävimme vielä nopeasti läpi A:n tietoja ennen, kuin sanoimme heipat. Tyttö jäi hoitohuoneeseen leikkimään iloisena duploilla, eikä hän itkenyt yhtään. Minä sen sijaan pidättelin kyyneleitäni pihalle asti ja parahdin itkuun sulkiessani päiväkodin porttia. Onneksi veimme A:n yhdessä H:n kanssa, joten H saattoi ottaa minut hetkeksi syliin.
      Koulupäivän jälkeen kiiruhdin päiväkodille hakemaan A:aa. Kauhukuvissani mietin, miten raasu on itkenyt koko päivän, eikä ole suostunut nukkuman saati syömään. Hoitolapset olivat hoitajan kanssa ulkona ja jonkin matkan päästä A tunnisti minut. Hän rupesi hytkymään ja kiljumaan innostuksesta ja olin valtavan helpottunut nähdessäni hyväntuulisen tytön. Hoitaja kertoi, että päivä oli sujunut poikkeuksellisen hyvin, eikä A:sta huomaisi, että hän oli ensimmäistä päivää päivähoidossa. A oli syönyt hyvin ja nukkunutkin puolentoista tunnin päiväunet. Ainoat itkut olivat päässeet nukkumaanmennessä. Olin täysin häkeltynyt, enkä osannut sanoa hoitajalle oikein mitään. Kiittelin vain hyvästä hoidosta ja nappasin tytön mukaani.
      Kotona kylläkin näki, että A haki selvästi aikaisempaa enemmän huomiotani. Hän ei olisi muuta tehnytkään, kuin syönyt rintaani tai kulkenut sylissäni. Iltaa kohden tyttö kuitenkin vähän piristyi.
       Tiedän kyllä, että osa äideistä joutuu tai haluaa laittaa lapsensa jo paljon varhaisemmin hoitoon. En kuitenkaan voi tai edes halua verrata itseäni muihin äiteihin, sillä jokainen perhe on aivan omanlaisensa. Tiedän vain sen, että joudun itse vielä hetken totuttelemaan tähän hoitoajatukseen ja tunnen olevani vielä hieman pyörällä päästäni kaikista järjestelyistä. Osasyy tähän skeptisyyteen on se, etten ole itsekään ollut koskaan hoidossa. Nyt minun vain täytyy toistella itselleni mantraa:" Kaikki menee hyvin, kaikki menee hyvin!"

-Massu

Elossa ollaan!

      Pitkästä hiljaiselosta jokainen voi päätellä, että aika on ollut yhä enemmän kortilla viimeisen kuukauden ajan. Elokuun lopulla aloitin opiskelun ammattikorkeassa bioanalyytikon koulutusohjelmassa ja opiskeluihin tässä onkin suurin osa ajasta tuhraantunut. En ennen koulun alkua edes tajunnut, millaisia työmääriä sitä joutuu puurtamaan ammattikorkeassa itsenäisesti. Opiskeluani varjostaa lisäksi se piinaava tunne, etten tunne opiskelevani itselleni sopivaa ammattia. Mutta olen päättänyt selvittää edes tämän ensimmäisen vuoden kunnialla loppuun, sillä mieleni alasta voi vielä muuttua radikaalisti.
      Entä perhe-elämä? A menee ensi torstaina virallisesti hoitoon perhepäivähoitajalle ja alkuviikon hän käy tutustumassa hoitotätiin sekä hoitokavereihin isänsä kanssa. A on siis ollut viimeisen kuukauden kotona H:n kanssa ja kaikki on sujunut oikein mallikkaasti. Imetän edelleen, eikä imetyksen jatkaminen ole tuntumut ollenkaan haastavalta, vaikken enää olekaan jatkuvasti läsnä A:n arjessa. Itselleni lapsesta erossa oleminen oli ensimmäisinä koulupäivinä aika jännittävää, mutta nyt olen jo tottunut ajatukseen. A on nykyisin niin ulospäinsuuntautunut ja aktiivinen tyttö, että hän pärjää oikein hyvin sen aikaa, kun minä olen koululla. Harmittelin toki äitiysloman loppuessa, etten tulisi saamaan yhtä paljon kokemuksia A:n kanssa, kuin äitiyslomalla. Minusta kuitenkin tuntuu, että nyt pystyn olemaan paljon aktiivisempi ja innostuneempi äiti, sillä hetket oman perheen kanssa tuntuvat aivan erityisen erityisiltä.
       A on kehittynyt aivan valtavasti. Hän oppi kävelemään samaan aikaan, kun minä aloitin koulun ja nyt hän kulkeekin lähes pelkästään kävellen. Lisäksi hän on todella vahva ja hän saattaakin nostella ja kanniskella todella painavia esineitä pitkiäkin matkoja. Hän tykkää kiipeillä tyynyvuorien päälle, tanssia rytmikkään musiikin tahtiin, kaivella äidin rinnan itse esiin, leikkiä piiloleikkiä, ratsastaa vaippapaketilla, leikkiä muiden lasten kanssa, hymyillä ja vilkutella tuntemattomillekin. Päivittäin mietimme H:n kanssa ääneen, miten valloittava ja ihana tyttö meillä onkaan. Voinkin ajatella tehneeni ainakin jotain oikein, kun olen kasvattanut lapsestani niin "hyvän tyypin"
       En varmastikaan ehdi kirjoitella taaskaan pariin viikkoon, sillä seuraavien viikkojen lukujärjestykset näyttävät melko hurjilta. Mutta täällä meidän perhe edelleen porskuttaa ja elää oman näköistään arkea päivä kerrallaan.

-Massu

Yhden aikakauden loppu

        Blogini päivitystahdista voi varmaankin jokainen päätellä, etten ole viime aikoina hirveästi löytänyt aikaa kirjoittamiseen. Päivät ovat kiitäneet ohi kuin pikajuna ja jokainen päivä tuntuu jäävän jollain lailla kesken. Pienen kävelemään opettelevan ja maailmaa tutkailevan lapsen kanssa puuhaa olisi vaikka millä mitalla, eikä hereilläoloaika meinaa riittää kaikkeen. Lisäksi olemme koittaneet ottaa kaiken irti Suomea hellineistä lämpöisistä keleistä. Koneen ääreen ei siis kertakaikkiaan ole vain tullut istuttua ihan pidemmäksi aikaa.
          Kiireisen arjen lisäksi olen halunnut ihan tietoisestikin pyhittää kuluneen kuukauden A:n kanssa puuhailuun. Minulla on nimittäin enää yksi vapaapäivä ennen opintojeni alkua. Parin viikon ajan tunteeni ovat heitelleet odotusesta ja riemusta suruun ja luopumisen tuskaan. Toisaalta tuntuu aivan kauhealta, etten olekaan enää näkemässä kaikkia A:n touhuja, toisaalta taas tuntuu hyvältä päästä taas tekemään hieman jotain omaa. Opiskeluiden alkaessa en siis niinkään jännitä opintoja, vaan sitä, miten henkisesti raskasta minulle on olla erossa A:sta ja miten A pärjää ilman minua (ensin mainittu lienee vaikeampaa...)
           Päättyvät hoitovapaat saivat tänään konkreettisen sinettinsä, sillä piipahdimme läheisessä päiväkodissa tekemässä päivähoitosopimuksen. Haimme hoitopaikkaa jo kolmisen kuukautta sitten ja päätös tuli viime kuussa. Olen siis ollut hyvinkin tietoinen tulevasta hoitoonmenosta jo tovin, mutta olen halunnut työntää sen ajatuksen pois mielestäni. A sai paikan läheiseltä perhepäivähoitajalta, jolla on A:n ja oman lapsensa lisäksi kaksi muuta lasta hoidettavanaan. Tämä vaihtoehto tuntuu paljon paremmalta, kuin suuri päiväkotiryhmä laajalla ikäjakaumalla. Vielä minun ei tarvitse kuitenkaan jännittää A:n hoitoon menon puolesta, sillä A jää kuukaudeksi kotiin isänsä kanssa. Ensimmäiset kolme päivää A tosin on minun vanhempieni seurassa.
           Niinhän se menee, että elämässä on kuljettava aina tavalla tai toisella eteenpäin. Jokainen äiti joutuu lopulta päättämään, miten arkea aletaan elää, kun vapaat on vietetty. Vaihtoehtoja on monia ja jokainen löytää varmastikin itselleen sopivan vaihtoehdon. Jollei minua olisi ollut opiskelupaikkaa odottamassa, olisin ehkä jäänyt pariksi vuodeksi vielä hoitamaan A:aa kotiin. Mielestäni tätä on kuitenkin turhaa jossitella, sillä nyt elämme tätä hetkeä ja otamme avosylin seuraavat haasteet vastaan.

-Massu

Elämää kymmenen kuukauden iässä

         Ihan virallisesti neitihän ei ole vielä kymmentä kuukautta, mutta koska juuri nyt minulla on pieni hetki aikaa kirjoittaa, kirjoitan jo nyt. Eiköhän tuo A:n elämä kahden päivän päästä aika samanlaiselta kuitenkin näytä, kuin tänäänkin :P
          Neiti alkaa olla jo melkoinen persoona. Jo muutaman kuukauden ajan hän on ilmaissut omaa tahtoaan kiukkuamalla silloin, kun jokin ei mene hänen mielensä mukaan. Ihan viime viikkoina hän on ollut erityisen herkkä ja itku-potku-raivareita on päivän aikana useita. A:sta on erityisen ikävää jos äiti kieltää ottamasta ruokailun aikana ruokalapun pois tai sanoo, ettei neulasia saa syödä. Ihan hyvä, että tytölle on kehittymässä hieman omaa tahtoa! Ja muutenkin, lapsi vain koittaa hieman omia rajojaan ja tutkailee vanhempiensa reaktioita. Vielä ollaan aika helpolla päästy, osakiitos minun pitkän pinnani.
            Neuvolan ohjeiden mukaan maitotuotteita tulisi antaa lapselle vasta kymmenen kuukauden ikäisestä asti, mutta me otimme hapanmaitotuotteet kokeiluun jo vähän etuajassa. Maitotuotteista onkin nyt ollut kokeilussa lähinnä raejuusto sekä maustamaton jogurtti. Mielellään A on niitä syönyt, eikä hänelle ole tullut minkäänlaisia oireita. Edelleen ainoat ruoka-aineet, joista A:le jotain oiretta tulee ovat omena ja päärynä. Muuten A:n ruokahalu on hyvin vaihteleva. Suuria annoksia hän ei nauti vieläkään ja joskus ruoka ei meinaa maistua ollenkaan.
            Lopetettuani yöimetykset, rintamaidosta on tuntunut tulleen A:le entistäkin tärkeämpi asia päivisin. Minusta tuntuu, että ravintoa enemmän hän hakeekin rinnasta nykyisin enemmän läheisyyttä, sillä hän saattaa makoilla rinnallani vaikka puoli tuntia välillä irroittaen ja naureskellen, välillä naukkaillen taas hieman maitoa. Imetyksestä onkin tullut aika hauskaa puuha näin itsellekin, sillä A osaa jo itse hakeutua rinnan luo ja imeä ilman, että häntä mitenkään tukee. Välillä saatankin istua vaikka lattialla ja A tepsuttelee rinnalle napaten rinnan suuhunsa vaikka seisaaltaan.
             A liikkuu jo paljon ja aikamoista vauhtia. Viettäessämme aikaa alakerrassamme A seuraa kontaten minua tai H:ä keittiön ja olohuoneen välillä, joten häntä ei monestikaan tarvitse kantaa... paitsi silloin, kun iskee läheisyydenkaipuu tai harmitus. Kyllä A edelleen sylissäkin siis viihtyy. Muutama päivä sitten A oppi nousemaan portaita ylös, joten asensimme portaiden alapäähän portin. Kontatessaan A osaa hienosti nousta korkeidenkin kynnysten yli ja osaa myös laskeutua vähän korkeammilta tasanteilta. Kiipeilytaitojaan A harjoittelee päivittäin myös minulla niin, että makaan lattialla ja A kiipeää vartaloni yli puolelta toiselle. Lisäksi A on ruvennut harjoittelemaan kävelyä tuettomasti. Tukea vasten hän onkin tepsutellut jo jonkin aikaa, mutta nyt hän tekee välillä lyhyitä muutaman askeleen pyrähdyksiä aivan itsekseen.
             Liikkeen lisäksi myös äänen määrä on lisääntynyt aivan huomattavasti. A höpöttelee paljonkin varsinkin tutussa seurassa ja välillä äänen korkeus meinaa rikkoa lasinkin. Minulla onkin ollut herkkäkorvaisena hieman kestämistä viime aikaisissa "lauluharjoituksissa".
             A:sta on kuoriutunut varsinainen musiikinystävä, sillä hän alkaa monesti tanssia kuullessaan lyhyenkin musiikinpätkän. Musiikissa vain pitää olla selkeä rytmi, niin neidin peppu alkaa heti heilua.
             Hampaita A:la on edelleen vain kaksi. Välillä tyttö kuolaa aivan järjettömästi ja itkee selvästi hampaitaan, mutta mitään ei vain näy.
             Nykyisin A vierastaa enää harvoin. Silloinkin hän saattaa olla tosi väsynyt tai vieras henkilö tulee todella lähelle kasvoja lepertelemään. Enää ei siis ravintolassa itketä, jos viereiseen pöytään sattuu istumaan edes joku tai tarjoilija tulee kysymään, maistuiko ruoka.
              Noin ylipäätään minusta tuntuu, että arjesta on tullut koko ajan helpompaa ja helpompaa. Minäkin voin jo puuhailla välillä jotain muuta, samalla kun A leikkii vieressä tai katselee lattialta touhujani. Hän ei siis enää ole ihan niin kiinni minussa, vaikka edelleen viihtyykin lähelläni. Välillä toki heittäydytään lattialle kiukuttelemaan, mutta sellaista se kasvaminen vain on. Kaikenkaikkiaan meillä eletään tällä hetkellä jopa surrealistisen onnellista, rauhallista ja miellyttävää arkea.

-Massu

Lähde Lappeenrantaan, humppa siellä soi!

        Aina kesäloman alussa ajattelen, että olisi kerrankin ihanaa vain olla. Siis ihan vain lomailla ja olla suunnittelematta mitään. Muutaman päivän laiskottelun jälkeen ajatus matkustelusta alkaa kuitenkin poltella, joten aika harvoin meidän perhe on viettänyt lomiaan ihan vain laakereillaan maaten. Nyt olemmekin kuluttaneet H:n kesälomaa aika tehokkaasti joko kestiten sukulaisia ja tuttavia tai matkustellen siellä sun täällä.
        Reissailemme suht paljon ihan noin perus viikonloppuisinkin ihan tässä lähimaastossa ja niin olemme tehneet myös kesällä. Olemme käyneet mm. aurinkoisessa Naantalissa, sateisella Salon iltatorilla, mansikanhakuretkellä Paimiossa, kiertoajelulla Paraisilla yms. Kesän "kohokohta" oli kuitenkin matka Lappeenrantaan.
         Syy, miksi matkaamme tasaisin väliajoin juuri Lappeenrantaan on se, että H on aikoinaan opiskellut kyseisessä kaupungissa. Siellä suunnalla asuu siis vielä joitain hänen opiskeluaikaisia tuttujaan. Tälläkin kerralla ohjelmassa oli lähinnä kyläilyjä ja kahvitteluja.

Kävimme myös tutustumassa Lappeenrannan perinteisiin kesänähtävyyksiin: linnoituksiin sekä hiekkalinnaan (joka ei tänä vuonna ollut kyllä linna, vaan kokoelma veistoksia). Tällä kertaa hiekkaveistoksien teemana taisi olla "sankarit". Veistosten seasta löytyi mm palomies, supersankareita, pelihahmoja, urheilijoita sekä kaikkien sankareiden sankari: äiti. Valitettavasti osa veistoksista oli hieman kärsinyt kesän sateista, joten joistain teoksista saattoi puuttua pieniä osia.

          Kotimatkalla piipahdimme Kotkassa tapaamassa vielä yhtä H:n ystävää. Ihan perinteisten kahvittelujen sijaan teimme pienen kävelylenkin Kotkan keskustaan, jonne oli rakenteilla Kotkan meripäivien kojuja ja esiintymislava.

          Jos olisimme jatkaneet Kotkasta suoraan matkaa kotiin Turkuun, olisimme olleet hyvin myöhään kotona. Niinpä päätimme yöpyä H:n isän luona Heinolassa. "Hyvin nukutun" yön jälkeen kävelimme lintutarhalle sekä näköalatorniin. Takaisin H:n isälle päin kävelimme rautatiesiltaa pitkin ja alaskatsoessa meikäläistä hieman hirvitti. Kiskonpuiden välistä kun saattoi nähdä suoraan Kymijoen virtaukset.

         Koko matkaan meiltä kului neljä päivää. Aina sitä vähän jännittää ennen matkaa, miten lapsi viihtyy autossa tai saako hän nukuttua vieraassa paikassa, mutta aina on kaikki sujunut odotettua paremmin. Toki tyttö nukkuu huomattavasti levollisemmin kotonaan, mutteivät yöt nyt reissussa aivan katastrofekajaan olleet. Matkustamisessa on aina oma juhlallinen hohtonsa, mutta voi, miten mukavaa onkaan taas olla hetki kotona. Omassa kodissaan tietää tasan tarkkaan, mistä kaikki löytyy ja saa muutenkin olla hieman rennommin. Tiedä sitten, ehdimmekö tässä kotona kauaa homehtumaan, sillä suunnitelmissa olisi vielä lähteä käymään Tampereen seudulla ja piipahtaa mahdollisesti samalla myös Jyväskylässä.
        
-Massu

Elämää yhdeksän kuukauden iässä

        Taas on kulunut yksi kuukausi ja on aika päivittää tiedot siitä, mikä nyt on in ja mitä meillä puuhataan. Virallinen "syntymäpäivä" oli kylläkin jo viime maanantaina, mutta koska olemme olleet koko viikon enemmän tai vähemmän menossa, ehdin kirjoittaa kunnolla vasta nyt.
          A:sta on kehkeytynyt ihan hetkessä aika sosiaalinen likka. Joskus esim juuri herättyään hän saattaa edelleen vierastaa tuntemattomampia, mutta noin yleisesti ottaen suurimmat vierastukset taitavat olla takana päin. Ja kyllähän sitä itsekin olisi hieman pöllämystynyt jos päiväunilta herätessä naaman edessä olisi aivan tuntemattomia kasvoja. Muiden lasten kanssa A viihtyy todella hyvin... välillä jopa liiankin hyvin, sillä hän mielellään haluaisi mm. repiä toisten lasten hiuksia tai tutkia sormillaan muiden hammaskalustoa.
           A syö jo aika monipuolisesti kaikkea. Mitään suunnattomia inhokkeja hänellä ei ole, mutta ehdottomat lempparit ovat mm. mustaherukka, appelsiini, persikka ja mansikka, kaikki omin sormin naposteltuina. Hän syö suurimmaksi osaksi samaa ruokaa, kuin muukin perhe poislaskien suolan, vahvat mausteet, sokerin ja maitotuotteet. A ei edelleen syö kovin suuria annoksia (paitsi iltapuuroa) ja tällä hetkellä uusien hampaiden tulo häiritsee syömistä. Tai sitten A keksii kaikkea paljon mielenkiintoisempaa puuhaa, kuin esimerkiksi vilkuttellu, taputtaminen tai pöydän läpsyttely. Nesteeksi A saa edelleen äidinmaitoa ja pääaterioilla tarvittaessa vettä.
             Neiti liikkuu jo todella paljon niin kontaten kuin kävellen tuettuna. Hän harjoittelee myös seisomista ilman tukea ja välillä hän saattaa jököttää seisaaltaan puolikin minuuttia. Korkeuksissa onkin paljon kaikkea jännää tutkittavaa ja äidin ja isän onkin pitänyt siirtää paljon tavaroita hieman korkeammalle. Hän osaa myös ketterästi kiipeillä esim. korkeampien kynnysten tai hiekkalaatikon reunan yli. Kaatuessaan hän osaa hienosti varoa päätään, joten harvemmin hän oikeasti satuttaa itseään. Aamuisin herättyään A taiteilee, venyttelee ja kiipeilee minun ja H:n välissä sängyssä tyynyjen ja peittojen päällä ja aina pitäisi päästä katsomaan sängyn laidan yli lattiaa.
              Aikaisemmin A on nukkunut yhteensä kolmet päiväunet vuorokaudessa. Jokin aika sitten tyttö hieman muutti rytmiään ja nykyisin päiväunia koisitaan kaksi kertaa. Edelleenkään unet eivät kestä kovin kauaa ja välillä päiväunille meno on A:sta todella tyhmää. Yöunille meno sujuu huomattavasti helpommin, eikä yönukutuksissa ole oikeastaan koskaan ollut suurempia ongelmia. Nukutan A:n edelleen rinnalle, josta nostan hänet pinnasänkyyn. Ehkä pari kertaa kuukaudessa A herää pian pinnasänkyyn noston jälkeen, mutta rahoitteluihin menee aina max 15 min. Lopetin jokin aika sitten yöimetykset kokonaan, jonka myötä myös yöheräilyt ovat vähentyneet dramaattisesti. Nyt hammaskipujen vuoksi A saattaa kyllä heräillä useinkin itkemään, muttei hän silloin hamuile rintaa tai kaipaa muutenkaan ruokaa.
               Nykyisin A myös pitää KOVAA ääntä ja välillä höpöttelystä ei meinaa tulla lainkaan loppua. Olohuoneesta kuuluukin usein joko "Tä-tä-tä-tä, pa-pa-pa-pa, ma-ma-ma-ma!" tai vaihtoehtoisesti suoranaista kiljuntaa. Minun onkin välillä herkkäkuuloisena laitettava ihan sormet korviin.
               Vaikka A painelee jo kovaa vauhtia sinne tänne, on hänellä myös rauhallisempi puolensa. Välillä hän istuskelee pitkiäkin aikoja tutkaillen omia varpaitaan tai tuijottaa seinäkellon liikkuvia viisareita.
               A on viime aikoina erikoistunut vilkuttelunja taputtamisen lisäksi myös kaikenmoiseen ilmeilyyn. Välillä on äidilläkin naurussa pitämistä, kun A ruokailun aikana laittaa silmät sirrileen ja suun O:n muotoon tai hän nyrpistää suloisesti nenäänsä räpytellen samalla nopeasti silmiään.
               Ihan mahtava tyttö meillä siis asuu (edelleen)! Jännää ajatella, että muutaman kuukauden päästä vietämme jo 1-vuotissynttäreitä!

-Massu

Turkua pakoon autoilen Hankoon

       Hahaa! Ja kuka sanoi, ettei lasten kanssa voi matkailla, varsinkaan sellaisia extempore-matkoja? H:lä oli tänään virallisesti ensimmäinen lomapäivä. Aamulla makoillessamme vielä koko perhe sängyllä mietimme, mitä ihmettä tänään tekisimme. Heitin ilmoille ihan vitsinä, että lähdetään vaikka Hankoon. Lopulta heitto alkoi tuntua niin hyvältä idealta, että aamupalan jälkeen pakkasimme tarvittavat retkeilyvälineet ja -eväät reppuun ja pakkauduimme koko konkkaronkka autoon.
        Olen itse käynyt Hangossa viimeksi... ööö... ehkä kahdeksan vuotta sitten ja silloin en tainnut edes viivähtää kaupungissa kuin puolisen tuntia. A nukkui koko matkan ja heräsi vasta perillä. Aluksi kipittelimme Hangon keskustassa, jossa käväisimme nopeasti pizzalla (A söi omia eväitään). Keskustasta löytyi paljon vanhoja idyllisiä taloja ja kapeita teitä, mutta myös hieman uudempaa talokantaakin. Olisin halunnut kuvailla herkullisia pitsihuviloita enemmänkin, mutta jotenki kameralla sohottelu tuntui liian tungettelevalta. Suurin osa vanhoista rakennuksista on kuitenkin yksityisessä omistuksessa.

Keskustan katuja

        Pienen matkan päästä kaupungin keskustasta löytyi pari aivan ihanaa hiekkarantaa. Maisema oli aivan lumoava tyrskyilevine aaltoineen, väreilevine horisonttineen ja siloisine rantakallioineen. Sää vain oli kovin tuulinen, joten emme rannalla kovin kauaa viihtyneet. A kylläkin nautti tuulesta silminnähden köllötellen akrobaattisissa asennoissa vaunuissa. Hienossa hiekassa oli vain hieman haastavaa kulkea rattaiden kanssa...

        Viimeisenä kävimme Hangon venesatamassa, jossa on myös paljon pieniä ravintoloita ja kahviloita. Vaikka en itse purjehtimisesta ymmärrä yhtään mitään, on satojen valkeiden mastojen rivi aina yhtä vaikuttava näky.

        Hangossa on ihana käydä hieman huokailemassa ja ihastelemassa valloittavaa maisemaa. Asumaan en kuitenkaan kyseiseen kaupunkiin muuttaisi, sillä valitettavasti useiden muiden kesäkaupunkien tavoin Hankokin hiljenee aika lailla talvikaudeksi.

-Massu

Vinkkivitoset tuleville äideille

       Joskus sitä pysähtyy miettimään omaa äitiyttään ja sitä, millä lailla itse on muuttunut näiden kuukausien aikana. Monista aluksi pelottavista asioista on tullut arkipäivää, eikä kaikkeen suhtaudu liian vakavasti. Toki olen sitä mieltä, että jokaisen tulee kokea eri elämänvaiheet itse löytääkseen itselleen sopivat tavat toimia, mutta nämä pienet ohjeet antaisin itselleni ennen lapsen syntymää:
       
1. Älä vertaa itseäsi muihin äiteihin.
Tämä saattaa kuulostaa aika itsestäänselvältä, sillä aina kaikkia kehotetaan kulkemaan omia polkuja ja olemaan vertaamatta itseään muihin. Ollessaan tekemisissä muiden lapsiperheiden kanssa, sitä kuitenkin tulee lähes automaattisesti edes jollain tasolla verrattua sitä omaa kullannuppua ja omia kasvatusmetodeja niihin muihin. Se on kuitenkin täysin tarpeetonta, sillä jokaisella äidillä on hieman eri tapa olla lastensa kanssa. Eikä mikään tapa automaattisesti ole toistaan huonompi. Se, että naapurin perhe käy seitsemän kertaa viikossa vauvajumpassa, -uinnissa, -joogassa, -kerhossa, -kahvilassa jne ei tarkoita sitä, että minun täytyisi tehdä samoin ollakseni hyvä äiti. Tai vaikka serkku imettäisi lastaan 3-vuotiaaksi, voisin minä antaa lapselleni korviketta.

2. Älä stressaa imetyksestä.
Minä en pelännyt niinkään synnytystä, vaan sitä, miten osaisin imettää. Minulle oli iskostettu päähän, että imetys on jonkinlainen taito, joka periytyy automaattisesti suvun naisilta toisilla. Ja koska minun suvussani imetystaipaleet ovat olleet hyvin lyhyitä, ajattelin itsekin olevani lähes kykenemätön imettämään. Vaikka maidontulo on ollut omalla kohdallani koko ajan hyvällä tasolla, en ensimmäisinä kuukausina luottanut itseeni ollenkaan. Koitin pakonomaisesti tehostaa maidontuloa pumppaamalla maitoa imetysten välillä, vaikka mitään syytä tehostamiseen ei olisi ollut. Jos siis maidontulo on alunperinkin lähtenyt hyvin käyntiin, ei se maidontulo hetkessä lopu, vaikka joutuisikin olemaan hetken erossa lapsestaan. En siis tässä ota kantaa niihin tapauksiin, jolloin maitoa ei muodostu oikeasti tarpeeksi tai esiintyy muita ongelmia.

3. Ensimmäisinä kuukausina lapsi saattaa asua äidin sylissä
Olin ymmärtänyt jo ennen lapsen syntymää, että lapsen hoito saattaa viedä hyvinkin suuren osan päivästä. Minulle tuli kuitenkin yllätyksenä, että siihen voi aluksi mennä lähes kaikki aika. Lapsi siis saattaa oikeasti asua rinnalla, eikä ole mitenkään mahdotonta, että pikkuihminen haluaa joskus maitoa jopa puolen tunnin välein. Minun kohdallani arki helpottui todella paljon ihan vain muuttamalla asennettani. Päätin, että tässä elämänvaiheessa olisi ihan ok istua vaikka koko päivä sohvalla imettämässä pienokaista jos lapseni niin haluaisi. Se elämänvaihe ei kuitenkaan vie omasta elämästäni kuin murto-osan, joten voisin hyvillä mielin uhrata muutaman kuukauden lapselle omistautumiselle.

4. Parisuhteeseen saattaa tulla yllättäviäkin haasteita
Varmasti jokainen pariskunta luopailee ennen lapsen syntymää, että lapsen synnyttyäkin muistetaan hoitaa parisuhdetta ja ylläpidetään myös puolison roolia. Lapsi kuitenkin saattaa viedä arjesta yllätävän suurenkin osan, jolloin sitä kahdenkeskistä aikaa saattaa olla äärettömän vähän. Tai sitten kun sitä aikaa olisi, kumpikin on liian väsynyt tekemään mitään. Ajankäyttö ja vastuun jakaminen taitavat olla yksiä yleisimpiä lapsiperheen vanhempien riidanaiheita sillä usein pariskunnan osapuolilla ei ole kokemusta toistensa rooleista.

5. Äiti saa tuntea myös negatiivisia tunteita
Joskus tuntuu, että varsinkin toiset äidit saattavat olla toisilleen hyvinkin ankaria ja tuomitsevia. Jossain seurassa äiti saatetaan leimata heti huonoksi äidiksi jos hän kertoo olevansa väsynyt vauva-arkeen tai jos imetys tuntuu vastenmieliseltä. Aivan varmasti ihan jokaisella äidillä on niitä huonompiakin hetkiä, vaikka kaikki eivät niistä kaiken kansan kuullen puhukaan. Välillä on ihan sallittuakin olla väsynyt tai kyllästynyt, kunhan negatiiviset ajatukset eivät täysin vie voimia arjesta.

6. Pidä huoli itsestäsi
Vaikka lapsi tosiaan saattaa viedä leijonanosan päivästä, tulisi äidin muistaa pitää huoli edes omista perustarpeistaan. Tai jos oma aika ei siihen riitä, kannattaa apua pyytää esim. puolisolta tai joltain muulta läheiseltä. Pelkästään se, että joku tekee ruokaa tai tuo lasin vettä, on hyvin suuri asia.

7. Äiti saa vaatia omaa aikaa itselleen
Joistain äitien keskustelupalstoilta saattaa saada helpostikin sellaisen kuvan, että äitiys vaatii ehdotonta omistautumista ja on täysin itsekästä ja väärin olla edes minuutti erossa lapsestaan. Jos hetkellinen irtiotto auttaa äitiä olemaan lapsiarjessa enemmän läsnä, miksi ei myös äidille voisi hyinkin suoda hieman omaa aikaa. Kun äiti on kuukausitolkulla 24/7 täysin kiinni lapsessa, pienistäkin ongelmista saattaa tulla omassa mielessä järjettömän suuria. On ihan tervettä haluta ottaa välillä omaan normaaliarkeen etäisyyttä, eikä se itsessään tee äidistä yhtään huonompaa.


8. Hiustenlähtö
Tähän en itse osannut ollenkaan varautua. Noin kolme kuukautta synnytyksen jälkeen hiuksia alkoi tippua aivan järjettömästi ja jatkuvasti sai olla nyppimässä irtohiuksia huonekaluista ja suihkun lattiakaivosta. Tilanne tuntui täysin epätoivoiselta, sillä osa omaa imagoani on aina ollut paksu ja hyväkuntoinen tukka. Muutamassa kuukaudessa tilanne kuitenkin tasaantui ja nykyisin hiuksia lähtee sen verran, mitä nyt normaalilla ihmisellä lähtee. Jos siis tukka alkaa jossain vaiheessa synnytyksen jälkeen ohentua, kyse on useimmiten aivan normaalista reaktiosta.

9. Älä stressaa liikunnasta
Jostain syystä monilla äideillä on nykyisin sellainen käsitys, että synnytyslaitokselta kotiutuessa pitäisi jo näyttää bikinimallilta tai treenaaminen pitäisi aloittaa ehdottomasti viimeistään jälkitarkastuksen jälkeen. Itsekin myönnän tunteneeni hieman huonoa omatuntoa siitä, etten lähtenyt harrastamaan liikuntaa. Todellisuudessa useimmat äidit saattavat harrastaa paljonkin liikuntaa pyörittäessään arkeaan nostellen lapsia syliin, kyyristellen lattiatasoon, kävellen vaunulenkkejä, kantaen koko perheen ruokakassit autosta keittiöön, kontaten pöytien alla etsimässä piiloon menneitä pienokaisia yms. Aika ei tarvitse lähteä muualle saadakseen liikuntaa eikä aina tarvitse edes aktiivisesti ajatella liikkumista. Välillä liikkumista vain tapahtuu ja se arjessa tapahtunut liikunta on ihan yhtä arvokasta, kuin siellä ryhmäliikuntatunneilla ja jumppasaleissa harrastettu liikunta (ellei jopa arvokkaampaa).

10. Löydä jokaisesta päivästä jotain positiivista
Tämä on ehkä tärkein asia, minkä olen lähiaikoina oppinut, eikä se liity pelkästään äitinä oloon. Itse asiassa kaikkien, niin lapsettomien kuin lapsellisten tulisi mielestäni toteuttaa tätä periaatetta. Sillä niinä päivinä, jolloin kaikki tuntuu epätoivoiselta ja mahdottomalta, pienenkin positiivisen asian löytäminen saattaa antaa edes hieman toivoa paremmasta. Pikkuhiljaa positiivisia asioita löytyykin yhä enemmän ja kappas vain, yhtäkkiä tajuaakin olevansa aika onnellinen. Myönnän, että minulle tulee välillä mielialan notkahduksia, mutta silloin minun on alettava etsiä positiivisuutta taas aivan pienistä asioista. Se positiivinen saattaa olla jotain niin yksinkertaista, kuin se, miten ihanan pirteänä lapseni aloittaa joka ikisen päivän tai miten hän innostuu nähdessään isänsä palaavan kotiin töistä.

-Massu

Mittumaari

        Juhannuksesta on jo lähes viikko aikaa, mutta ehdin vasta nyt kertoa teille hieman meidän perheen juhannusedesottamuksista. Olikin nimittäin... noh, aika lailla erilainen juhannus tällä kertaa...
         Juhannuksen suunnitelmat pysyivät lähes loppumetreillä aika avoimina, sillä oikein kellään ei tuntunut olevan kunnollisia majoitusmahdollisuuksia meille. Lopulta H:n isä hankki viimetingassa itselleen kokoontaitettavan retkisängyn, jonka ansiosta mahduimme hänen yksiöönsä yöpymään. Alkuperäinen tarkoituksemme oli lähteä liikenteeseen jo torstai-iltana H:n tultua töistä, mutta koska A oli edellisenä yönä pitänyt meitä paljon hereillä, päätimme lähteä vasta perjantai-aamuna. Tuntui paljon turvallisemmalta lähteä tien päälle levänneenä, kuin rättiväsyneenä.
          Perjantaiaamu olikin täynnä hulinaa, kun koitimme pakata loput matkalle tarvittavat tavarat. Aamupalaa laittaessani ihmettelin, miksi keittiössämme on niin kirkasta, että minua ihan häikäisee. Istahdin syömään aamupalaa, kun näkökenttääni ilmaantui kirkkaita kaaria, jotka värisivät. Soitin heti äidilleni ja kysyin, millaisia näköoireita hänellä on migreenikohtauksen aikana ollut. Minulla on itsellänikin ollut muutama lievempi migreenikohtaus, mutta en ole koskaan nähnyt auroja. Äitini suositteli menemään välittömästi päivystykseen tarkistuttamaan, ettei kyse ole mistään vakavammasta. Päässäni pyöri muistot edellisistä päivystyskäynneistä ja siitä, miten olen istunut yli neljä tuntia odotushuoneessa täysin turhan takia. Sisulla koitin taistella orastavan päänsäryn ja yhä voimistuvien näköhäiriöiden kanssa. Niinpä pakkasimme tavaramme autoon ja lähdimme kohti Päijät-Hämettä.
           Pitkälle emme kuitenkaan pötkineet, sillä n. kymmenen minuutin ajon jälkeen meidän oli pakko pysähtyä. Tempaisin oven auki ja oksensin. Mietimme, josko koittaisimme selviytyä vanhempieni luo, jossa voisin sitten hetken levätä, jonka jälkeen jatkaisimme matkaa. Parin kilometrin jälkeen pysähdyimme taas jotta saatoin oksentaa. Tuntui, etten pysynyt lainkaan tolpillani, päänsärky tuntui sietämättömältä ja jokainen liike sai voimaan pahoin. Lopulta sanoin, että nyt mennään sinne päivystykseen, meni siellä sitten tunti tai kahdeksan. Köytin itseni turvavöihin niin, että pystyin makaamaan takapenkillä ja A siirrettiin turvaistuimessa etupenkille.
           Päivystyksessä ehdin vain ottaa vuoronumeron, kun aulassa ollut hoitaja tuli kysymään, mikä minua vaivasi. Kerrottuani migreenistäni, hän ohjasi minut suoraan tutkimushuoneeseen jonon ohi. Sieltä sitten pääsinkin suoraan päivystysosastolle. Aluksi minulle annettiin suoneen pelkkää nestettä ja kokeiltiin Panadolia, mutta olo pysyi entisenlaisena. Hoitaja ei uskaltanut antaa minulle heti järeämpää migreenilääkettä, sillä kerroin imettäväni. Lääkäri oli kuitenkin sitä mieltä, ettei järeämmästä lääkkeestä ole haittaa jos olisin iltaan asti imettämättä ja pumppaisin muodostuneet maidot pois. Tunti lääketipan jälkeen olo oli jo huomattavasti parempi ja pääsin pois sairaalasta.
           Sillä aikaa H oli mallikkaasti hoitanut A:aa. Hän oli ottanut heti kotiin päästyään muutaman pussin maitoa pakkasesta sulamaan, antanut A:le lounasta ja hoitanut tämän päiväunille. Minua vastassa olikin oikein iloinen ja tyytyväinen pieni tyttönen.
          Sitten olikin päätettävä, mitä juhannuksena tekisimme. Koska sain lääkäriltä reseptin migreenilääkkeeseen, päätimme ottaa riskin ja lähdimme miltei heti ajamaan kohti Päijät-Hämettä. Jos migreeni uusiutuisi, minulla olisi edes jotain apuja mukanani. Matka sujuikin oikein hyvin, mitä nyt A jossain vaiheessa kyllästyi autossa kököttämiseen.
           Appiukko oli tulostamme ikionnellinen ja hän kiitteli monesti sitä, ettei joutunutkaan viettämään juhannusta aivan yksin. Hän hullaantui heti A:aan, eikä A:kaan vierastanut hupsua pappaansa.
            Vaikka päivä oli ollut kaikille hyvin pitkä, päätimme mennä vielä illalla katsomaan paikallista juhannuskokkoa.

"Suuri" kokko Casinon edustalla.

Kymijoki virtaa

Normaalisti A olisi jo siihen aikaan unten mailla, mutta nyt hän sai juhannuksen kunniaksi kukkua vähän pitempään. Ja pitkään hän sitten olikin hereillä. Millään ei meinannut tyttö simahtaa, kun hän olisi halunnut yömyöhään ihmetellä pappaansa ja tämän koiraa.

Päijät-Hämeläistä taidetta

Puistonpenkkien hämmentävät kokoontumisajot

Tunnistatko kaupungin?

           Juhannuspäivänä kävimme H:n kaverin perheen luona kylässä. Siellä meitä vastassa oli pirteä miltei 2-vuotias tyttö ja pieni kuuden kuukauden ikäinen poika. A asettui taloon, kuin omaan kotiinsa ja hän olisi mielellään leikkinyt toisten lasten kanssa. 2-vuotias vain oli sitä mieltä, ettei kukaan muu saisi leikkiä hänen leluillaan.

Pirteä vaunuttelukeli

           Hyvin rajun ja epämiellyttävän juhannuksenaloituksen jälkeen keskikesän juhlan juhliminen sujui oikein leppoisissa merkeissä. Nähdessään hieman kauempana asuvia sukulaisia, jää aina harmittelemaan, mikseivät kaikki voisi asua tässä ihan lähellä. A ja H:n isä nauttivat silminnähden toistensa seurasta ja olisi ihanaa antaa heidän tutustua toisiinsa enemmänkin. Kotiin oli kuitenkin palattava, koska H:lä on vielä muutama viikko töitä ennen oman kesälomansa alkua.

-Massu

8 kk neuvola

        Kahdeksankuukautissyntymäpäiviä seuraa tietenkin kahdeksankuukautis neuvola. Tällä kertaa lääkäri-sellainen. Itse matkustin vastaanotolle taas hieman pelonsekaisin tuntein, sillä minulla oli jälleen sellainen kutina, ettei neiti ole saanut paljoakaan lisää mittoja. Muutenkin olen alkanut suhtautua noihin lääkärineuvoloihin hieman ristiriitaisesti, sillä periaatteessa lääkäriaika tuntuu hoitajan vastaanottoa virallisemmalta MUTTA todellisuudessa lääkärikäynnit ovat olleet melkoista liukuhihnatoimintaa. Äkkiä vaan sisään ja mahdollisimman nopesti ulos.
          Tällä kertaa vastassa oli oikein mukava ja empaattinen nuori naislääkäri. A:kin oli lääkärin kanssa heti sinut.. Aluksi käytiin A:n kehitystä läpi:
Nouseeko istumaan? -Nousee.
Vierastaako? -Vierastaa, muttei enää kovin paljoa.
Onko hampaita? - On, yksi.
Nouseeko seisomaan? - Nousee.
Äänteleekö tavuja? - Ääntelee.
Kiukkuaako jos kokee pettymyksiä? -Kiukkuaa.
Leikkiikö vuorovaikutteisesti (esim. "kukkuu"-leikkiä")? -Leikkii.
Osaako pinsettiotteen? -Osaa.
Konttaako? -Konttaa.
Lääkäri kehuikin, että A on oppinut tosi nopeasti liikkumaan. Viimeisten kahden kuukauden perusteella minun pitänee olla täysin samaa mieltä, sillä A ei ole millään malttanut jäädä harjoittelemaan vain yhtä taitoa. Se onkin tietänyt hyvin paljon levottomuuksia öihin, sillä A käy monesti öisin läpi päivän oppeja ja hyvin usein hänet löytääkin keskellä yltä huutamassa seisonta-asennosta. Öihimme lääkäri kommentoi niin, että voisin pikkuhiljaa vierottaa A:n yösyömisestä. Hän on nimittäin vieläkin käynyt vähintään kerran yössä rinnalla, useimmiten pariki kertaa. Vieroittamisella voisi saada öistä hieman rauhallisempia, eivätkä puhkeavat hampaatkaan olisi alttiina öisille happohyökkäyksille. Lääkäri kuitenkin painotti, että teen itse lopulta sen valinna, milloin haluan lopettaa yöimetykset, joten mitään hirveää kiirettä ei tarvitse pitää.
            Sitten oli taas A:n "lempivaiheen" aika, sillä siirryttiin mittauspöydän ääreen. Vastaanotolla avustajana ollut hoitaja sai kunnian kuulla A:n mittausitkut ihan läheltä ja jälleen kerran kaikki luvut otettiin hyvin hätiköiden. Painoa oli tullut jälleen aika nihkeästi, eikä A ole lähelläkään 8 kilon rajaa. Pituutta oli tullut aika hyvin, mutta A on edelleen ikäistään lyhyempi. Lääkäri näytti minulle A:n kasvukäyrää, jonka mukaan pituus ja paino ovat kuitenkin aivan tasapainossa, joten sen puoleen ei ole aihetta huoleen. Ja kyllähän tuosta tytöstä näkee, ettei hän ole ainakaan nälkää nähnyt. Mittauspöydällä lääkäri tutkaili muitakin rakenteita ja ihoa. A:n iho oli ahkeran rasvauksen ansiosta nyt kuukauden takaista paljon paremmassa kunnossa, mutta poskissa oli edelleen hieman punakkaa ihottumaa. Lääkäri kirjoittikin reseptin keskirasvaiseen voiteeseen. Samaan syssyyn lääkäri koitti katsoa A:n näön ja testata kuulon, mutta A vain sulki silmänsä ja huusi täyttä kurkkua. Niinpä puin vaatteet neidin päälle ja otin hänet hetkeksi syliini rauhoittumaan Sylissä hän sallikin näkö- ja kuulotutkimukset ja kaikki oli kunnossa.
           Lopuksi vielä oli perinteisten omien kysymysten aika. Tiedättehän sen vaivaannuttavan hetken, kun sinulta kysytään:"Onko jotain kysyttävää?", etkä osaa kysyä kertakaikkiaan mitään. Noh, minä olinkin valmistautunut tähän hetkeen keksimällä kysymyksen jo hyvissä ajoin! Koska olen itse aika allerginen hyttysen ja paarman pistoille, kysyin, miten vauvan mahdollisia pistokohtia tulisi hoitaa. Tai jos A saisikin piston vaikka ampiaiselta. Lääkäri käski esiavuksi hoitamaan pistokohtaa kylmällä ja laittamaan vain kortisonivoidetta. Mahdolliseen kipuun taas voi antaa ihan tavallista kipulääkettä. Jos oireet olisivat pahemmat, silloin tietenkin tulisi ottaa yhteys lääkäriin. Toivotaan, ettei A saa samanlaisia kyynerpään kokoisia kovia mollukoita, kuin minä! Sen voin nimittäin taata, että nykyisessä asuinpaikassamme ainakin hyttysiä piisaa!
            Seuraava neuvolakäynti onkin vasta neljän kuukauden päästä, eli silloin, kun A täyttää vuoden. Hieman jänskättää olla neuvolatta näin pitkä aika! Toisaalta tuntuu myös helpottavalta, ettei tarvitse koko aikaa rampata neuvolan vastaanotolla.

-Massu